Humanoidipäiväkirjat

Tällä sivulla on päiväkirjamerkintöjä työryhmäläisten vierailusta humanoidin kokemusmaailmaan.

8.2.2015 – Humanoidi 2

Olen päässyt ohjaamaan ihmisten suosimaa kulkuneuvoa, autoa. Auton ohjaaminen on hyvin erilaista kuin sen kulkuneuvon, jolla tulin tänne.

Auton perällä on säiliö täynnä hyvin tulenarkaa polttoainetta, jota pienillä pumpuilla pumpataan kojeeseen, jossa polttoainetta poltetaan mäntien alla. Polttoainetta saadaan uuttamalla sitä maasta kaivetuista muinaisten kasvien ja eläinten jäänteistä. Männät on monimutkaisella mekanismilla liitetty pyöriin jotka vetävät autoa eteenpäin. Toisen jalkani alla on poljin, joka monenlaisten vipuvarsien ja metallista tehtyjen lankojen avulla säätelee pumpattavan polttoaineen määrää ja sitä myöten auton nopeutta. Käteni ovat ympyrällä, jota pyörittämällä voin säätää renkaiden suuntaa ja kääntää autoa menemään eri suuntiin. Tähän ympyrään ja polkimeen liittyy kekseliäitä mekanismeja, joilla niiden pyörittäminen ja paineleminen on tehty kevyeksi. Uudemmissa autoissa monet näistä mekanismeista on korvattu sähköisillä impulsseilla, mutta tässä autossa on vielä paljon mekaanisia laitteita.

Autoa varten ihmiset ovat rakentaneet paljaita ja sileitä raitoja pitkin maastoa, niin sanottuja teitä. Tämä tie on mutkainen ja menee keskellä aluetta, jossa kasvaa tiheässä paljon puita. Tie on peittynyt valkoiseen jäätyneeseen veteen, jota täällä sataa taivaalta silloin tällöin. Tien kohdalla tämä valkoiseksi jäätynyt vesi on tamppautunut tiiviiksi muiden autojen alla ja se on liukasta. Puiden välissä se on ilmavaa ja pehmeää. Minun täytyy olla hyvin tarkka autoa ohjatessani, koska varomaton liike voisi luistaa sen sivuun tieltä ja voisin upota jäätyneeseen veteen tai törmätä puuhun ja kehoni voisi loukkaantua. Puiden joukossa liikkuu myös isoja eläimiä joita täytyy varoa, ne joskus voivat hypätä auton eteen.

Auton edessä on kaksi valonsäteitä lähettävää projektoria, jotka valaisevat tien auton edessä. Tähän aikaan, kun aurinko ei ole taivaalla, ihmiset eivät näkisi muuten ajaa koska he näkevät vain pienen osan allonpituuksista. Kun vastaan tulee toisia autoja, tervehdin niiden kuljettajia valoja himmentämällä, etteivät heidän silmänsä häikäisty. He tekevät saman minulle. Tämä tuntuu mukavalta kohtaamiselta. Ihmiset ovat tehneet sopimuksen, että kaikki toisensa kohtaavat autot sivuuttavat aina samalta puolelta. Se tuo ajamiseen miellyttävän epäsymmetrian.

Ihmiset menevät mielellään joka paikkaan autolla, mikä on minusta outoa. Auton ohjaaminen on vaarallista, vaivalloista ja tarkkuutta vaativaa touhua. Täällä on olemassa myös busseja, joissa yksi ihminen tekee kaiken ohjaamistyön ja muut voivat levätä, mutta busseja menee vain harvoihin paikkoihin koska ihmiset haluavat ajaa itse pieniä ja epämukavia autojaan.

Vaikka ajaminen on epämukavaa, on kiinnostavaa tuntea miten herkästi tämä laite tottelee pienimpiäkin jalan jä käsieni liikkeitä. On jotenkin kutkuttavaa tuntea miten nyt kontrolloin tätä vaarallista ja alkukantaista laitetta, ja miten tämän laitteen monimutkaiset mekanismit värisevät ja pyörivät polttaessaan sisällään maasta kaivettua muinaista polttoainetta.

7.2.2015 – Humanoidi 3

Maan pinnalla on heijastavia laikkuja. Niiden ylle laskeutuu tummia alueita, varjoja. Varjo liikkuu mukanani, oma muotoni varjostaa heijastavia alueita. Myös talojen seinissä on pintoja, jotka heijastavat. Niistä näkee myös läpi jos menee tarpeeksi lähelle.

Esineet tippuvat alaspäin. Jotkut hyvin nopeasti, toiset hitaammin, leijaillen. Montaa kovaa pintaa ei saa liikutettua.

Kirkas ritisee jalan alla. Särkyy ja muuttaa muotoaan. Painuu kasaan, tiivistyy.

Maassa on outo nestemäinen kuvio. Värikäs ja pyöreä. Se laajenee ulospäin, värilliset renkaat ovat sitä laajempia, mitä kauempana keskustasta ne sijaitsevat. Yhdessä kohtaa värit sekoittuvat toisiinsa. Kuvio kimaltaa.

6.2.2015 – Humanoidi 6

Bussi

En ole varma onko bussissa oleva sekakäyttäjä paljastanut todellisen olemukseni.

Mies vilkuilee minua pitkään, ottaa sitten kontaktin.Mies on hyvin levoton, hänen on vaikea istua aloillaan. Kertoo paikasta nimeltä vankila ja väkivallasta. Kertoo kuinka pelasti ystävänsä hengen kun oli ensin puukottanut tätä, ja nyt joutuu kärsimään siitä, koska joutuu taas vankilaan. Mies puhuu aukoista aika-avaruudessa, huumeista, huumeiden jälkitiloista, katsoo silmiin, sanoo että kyllähän sä tiedät.

3.2.2015 – Humanoidi 2

Tutkin tänään ihmisten kirjoitusjärjestelmiä ja harjoittelin ihmisten merkkien piirtämistä. Ne ovat kylläkin kauniita mutta kovin litteitä kaksiulotteisuudessaan, verrattuna oman kotitähteni kirjoitukseen. Se on niin kaukana, että en muista merkkejä kunnolla. Se surettaa minua vähän. Muistan tunteen siitä, kuinka kauniita ja ilmeikkäitä olivat ne ilmaan piirretyt, kirkkaina hohtavat viivat, ja kuinka monia asioita niillä pystyi ilmaisemaan. Äsken kirjoitin tulitikuilla ja sinitarralla kotitähteni nimen. Tuntui kuin se olisi lohduttanut minua koti-ikävässäni.

2.2.2015 – Humanoidi 8

Ihmisten on kommunikoidakseen käytettävä joko silmin nähtäviä tai korvin kuultavia merkkejä. Merkit muodostuvat usein merkkiyhdistelmistä, sanoista, lauseista, lauseyhdistelmistä, ja niillä saattaa välittää erittäin monimutkaisia viestejä. Tällaisten merkkiviestien vastaanottamista sanotaan lukemiseksi. Toiset merkit ovat pelkkiä yksinkertaisia kuvioita tai värikkäitä kuvia, joilla on sovittu, kaikkien ymmärtämä tarkoitus. Ne ymmärretään välittömästi, koska ne ovat ikään kuin yhdeksi kuvaksi tiivistyneitä lauseita tai lauseyhdistelmiä. Lukemaan oppiminen oli minulle raskasta, mutta minun oli opeteltava se selvitäkseni ihmisten maailmassa ja jotta en erottuisi heistä. Merkkejä on kaikkialla ja ne ovat ihmiselle elintärkeitä. Jos ihmiset kadulla kulkiessaan lukisivat ne kaikki, he joutuisivat liikkumaan hyvin hitaasti. Tiedän tämän omasta kokemuksesta, koska luulin ensin että kaikki merkit on luettava ja se oli todella raskasta. Kaikesta päätellen ihmiset osaavat olla myös kiinnittämättä huomiota merkkeihinsä. Arvoitus kuitenkin on, mistä he erottavat itselleen tärkeät merkit vähemmän tärkeistä.

2.2.2015 – Humanoidi 7

Minun 3 lastani…ovat muukalaisia, sen lisäksi, että he ovat tuttuja. He ovat myös kaikkea muukalaisen ja tutun väliltä. Se riippuu hetkestä. Haen lapset joka toinen viikko perjantaisin kotiini 2 päiväksi. Monesti emme tuona aikana tee mitään järisyttävän erikoista. Tykkään olla samassa huoneessa, katsella heitä ja heittää “läppää”, jos siltä tuntuu. Usein tuntuu. En ole kysynyt, mutta uskon lasteni pitävän minuakin vähäsen muukalaisena,”friikkinä” niin sanotusti. Minusta siinä ei ole mitään itsearvoisen huonoa tai hyvää. Olen sitä mieltä, ettei toista voi ikinä läpikotaisin tuntea – oli kysymys kenestä tahansa, jopa hyvin läheisestä olennosta, kuten “omasta” lapsesta.

Mutta ovatko lapseni minun omiani? Eivät ihan! He tulevat, jos kaikki menee hyvin, elämään aikana, jota itse en näe, käymään paikoissa, joihin en jalallani astunut, ja tekemään aivan erilaisia tekoja kuin minä. Metrossa tai muussa joukkoliikennevälineessä kykenen ajoittain katsomaan heitä, kuin täysin vieraita olentoja. Se tuntuu hyvin mielenkiintoiselta, enimmäkseen hyvältä, joskus inauksen suruisalta. Pienistä rakkaudenteoistani toisen kanssa he syntyivät, ovat nyt täällä, ja pienillä rakkaudenteoilla tulee heille uusi päivä, uusi maailma –  tulevaisuus.

1.2.2015 –  Humanoidi 6

Materiaalin näennäinen liikkumattomuus korostuu.Lähes kaikki ihmiset bussissa tutkivat pieniä laitteita.

Ihmiset ovat siirtäneet itsensä osittain pois bussista tämän laitteen kautta. Ihmisten läsnäolo on jakaantunutta. Kehot kuitenkin ovat bussissa. Ihmiset kommunikoivat vähän toistensa kanssa. Yksi ihminen katsoo ulos ikkunasta, hänellä ei ole laitetta. Ihmisen todellisuus on pienessä laitteessa. Kehoaan ihminen ei kuitenkaan vielä pysty siirtämään laitteeseen.

 

28.1.2015 – Humanoidi 8

Ihmisillä on pienet silmät eivätkä he näe pimeässä kovinkaan hyvin. Siksi ihmiset ovat päiväaktiivisia ja illan edetessä kaikki liikkuminen ja toiminta kotien ulkopuolella hiljenee vähä vähältä, kunnes keskiyöllä, samat kadut jotka päivällä olivat täynnä hyörinää, ovat täysin autioina. Silti niitäkin valaistaan, siltä varalta että joku sattuisi liikkumaan myös yöaikaan. Kaupungissa ei ole koskaan täysin pimeää. Asunnoissa on yleensä suuret ikkunat, jotta valo pääsee runsaana sisään. Illan pimetessä sisälle sytytetään keinovalo, jolloin ikkunoista näkee hyvin mitä asunnoissa puuhataan. Kulkuneuvoissa on valot, jotta niiden sisältä näkee ulos ja jotta kulkuneuvot erottavat toisensa. Myös kulkuneuvojen sisällä palaa valo. Tämän kaiken lisäksi on mainittava moninaiset pienet valojen sarjat ja valaistut merkit, joilla monilla ei näytä olevan muuta tarkoitusta kuin toimia koristeena. Ihmiset todella pitävät valosta.

 

25.1.2015 – Humanoidi 6

 

Monta erillistä huonetta.

Koneita jotka pyörii.

Ihminen tykkää käyttää aineita jossa on voimakas haju.

Seinällä on metallisi putkia joihin huomioni jää.

Haju on todella voimakas.

 

 

22.1.2015 – Humanoidi 2

Tänään minua huvitti, kun tulin ajatelleeksi miten ihmiset ovat keksineet ihan erityisen nimen minulle ja muille kaltaisilleni. “Humanoidi”, ihmisen kaltainen. Pohtivat mielessään kaikenlaisia olettamuksia ja arvailuja. Jospa arvaisivat, kuinka lähellä ja toisaalta kuinka kaukana totuudesta he näissä arvauksissaan ovat! Mutta en aio sitä heille kertoa, vaan annan heidän itse pohtia asiaa. Ja myhäilen huvittuneena itsekseni omaan humanoidipartaani.

21.1.2015 – Humanoidi 4

Kirjastossa. Istun pöydän äärellä edessäni tyhjiä tuoleja, huonekasveja ja ikkunaruutuja.

Huonekalujen ääriviivat ja rakennusten muodot ovat liikkumattomia. Ihmiset ja autot liikkuvat, mutta ihmisen käsittelemä materiaali on pysäytetty. Joko ihmiset eivät huomaa materian liikettä, tai sitten he eivät halua ilmentää sitä. Pysähtyneisyys kertoo alkeellisuudesta, ei tietoisesta ajan ja materian asettelusta suhteessa luontoon.

20.1.2015 – Humanoidi 2

Vieraassa keittiössä, yöllä

Olen tullut keskellä yötä tutkimaan eräiden ihmisten kotia. Olen huoneessa, jota sanotaan “keittiöksi”. Se on huone, joka on tarkoitettu syömistä ja ravinnon valmistamista varten.

Tämän huoneen tunnistaa välittömästi keittiöksi koska melkein kaikissa täkäläisissä asumisyksiköissä on keittiö ja keittiöissä samat elementit, muun muassa “liesi” jolla ruokaa kuumennetaan, sekä rivi suorakaiteen muotoisia kaappeja joissa on ruoan valmistamiseen liittyviä työkaluja ja tarvikkeita.

Tämän talon ihmiset elävät symbioosin kaltaisessa olotilassa koiriksi kutsuttujen eläinten kanssa. Keittiön lattialla makaa yksi niistä ja katsoo minua. Vaikuttaa siltä, että se pitää minua ihmisenä vaikka ruumiini on edelleen utuinen.

Ihmisillä on hupaisa tapa keksiä monenlaisia työkaluja. Tässä pöydällä on työkalu, jota he kutsuvat “haarukaksi”. Vaikka heillä on erinomaisen näppärät kädet, joilla syöminen olisi vaivatonta, he mieluummin käyttävät haarukkaa ja muita samantapaisia kömpelöitä työkaluja ruoan viemiseksi suuhunsa. Ihmisten yhteiskuntaa säätelee hämmästyttävä määrä erilaisia sääntöjä. Haarukan käytössä olen havainnut tähän mennessä ainakin 12 sääntöä, liittyen muun muassa siihen miten haarukkaa pidetään, minne haarukka pannaan kun sitä ei käytetä, milloin haarukasta tulee “likainen”, ja milloin haarukkaa saa käyttää muuhun kuin ruoan ottamiseen.

Tämän talon asukkaat nukkuvat jossain muualla tässä talossa ja näkevät unia. Unissaan ihmiset kokevat matkaavansa jonnekin muualle, ja kun he nukkuvat lähellä toisiaan he joskus kokevat matkustavansa samaan paikkaan. Ehkä siksi ihmiset tuntuvat pitävän vierekkäin nukkumisesta. Uni on mielenkiintoinen ilmiö ja tutkimisen arvoinen. Kenties unista löytyy uusi mahdollinen tapa ihmisen ja humanoidin kohdata.

18.1.2015  – Humanoidi 3

HUMANOIDI LOMAKOHTEESSA

Se keho, jonka kautta tänään havainnoin ihmismaailmaa, on minulle tuttu. Kaappaan sen reitiltään tavanomaiseen askareeseensa: Illallistaminen. Humanoidina on helppo soluttautua sellaiseen tekemiseen, jota tältä keholta odotetaan joka tapauksessa.

Ihmiset katsovat kohti kuin tunnistaisivat. Pitäisikö naamioitua jotenkin paremmin? Toiset katsovat välinpitämättömästä ohi, se tuntuu hyvältä. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta: perääni huudellaan. Yritän vältellä tätä huomiota. Se voisi johtaa tilanteeseen, johon en ole varautunut. Sulautumiseen menee paljon keskittymistä ja energiaa.

Ihmisten musiikki on huvittavaa. Jotenkin yksinkertaista ja huoletonta. Mukaansatempaavaa. Ihmiset kulkevat pareittain, vieretysten. Jotkut ovat toisissaan käsistä kiinni. Jotenkin sormista solmussa. Naisen takapuoli on pyöreä. Hyvän muotoinen. Kiinnostavasti esillä.

Ihmisiä pitää tarkkailla vähän salaa. Koko ajan olla kuin tekevinään jotakin, siitä he tuntuvat pitävän. Että on jokin askare menossa. Se näyttäisi tuovan turvallisuuden tunnetta heidän ympärilleen.

Vieressä on viidakko. Ihminen on rakentanut tien keskelle viidakkoa. Ja sitten istuttanut viidakon puita takasin tien keskelle, riviin. Lautasalustalla on kukan kuva. Bambua käytetään koristeena ravintolassa. Ihminen näyttää pitävän kaikenlaisista luonnon jäljitelmistä. Mutta eniten ympärillä on harmaata asfalttia. Pitääkö ihminen siitä?

Joku soittaa kitaraa ja laulaa. Ihmiset istuvat ringissä hänen ympärillään. Tunnelma on lämmin ja leppoisa. Tuntuisi mukavalta päästä osalliseksi tuosta lämmöstä. Tänä iltana ihmiselo näyttäytyy soljuvana, yksinkertaisena ja nautinnollisena. Jotain outoa tai hullunkurista on kuitenkin meneillään. Ihmiset vaikuttavat toisilleen jollain lailla vieraita. Aivan kuin kohteliaisuuden alla on piilossa jotain salattua koodistoa. Sitä olisi mielenkiintoista tutkia.

14.1.2015 – Humanoidi 6

Ihmiset ovat kaikki eri näköisiä. Kaikki myös kävelevät eri tavoin.Ihmisen ruumiissa on hieman vaikea liikkua. Selkä on erityisen ojentunut. On vaikea olla yhtä helppo liikkeissä kuin ihminen. Oma liikkuminen ja kaikki liikkeet korostuvat, sekä liikkeen laatu. Myös ihmisen liike suhteessa maahan ja avaruuteen korostuu.

Tunnen miten maa tuntee jalkojeni liikkeen. Huomioni on samanaikaisesti liikkeessä, ilmassa ja maassa.

 

5.1.2015 – Humanoidi 8

Monesti kulkiessaan ihmiset liittävät kätensä yhteen. Se tapahtuu taidokkaasti siten, että käsien sormet menevät toistensa lomaan ja puristuvat toisiinsa. Näin syntyy kestävä, sekä toisen vetämisen että työntämisen mahdollistava sidos. Se on yleensä merkki näiden ihmisten läheisestä suhteesta, koska tällaiset ihmiset usein myös puhuvat keskenään samaan aikaan kun kävelevät. Vielä keskenkasvuisia ihmisiä, lapsia, kuljetetaan myös kädestä. Aikuisella voi olla lapsi jopa molemmissa käsissä yhtaikaa, jolloin syntyvä kolmikko näyttää helposti kokonaan omalta olioltaan. Tosiasiassa se koostuu kolmesta ihmisestä, jotka ovat vain liittäneet kätensä yhteen, keskellä kulkevasta aikuisesta ja kahdesta lapsesta.

4.1.2015 – Humanoidi 6

Bussi.

Menen takapenkille keskelle istumaan. Molemmissa reunoissa istuu mies. Iso mies tulee tunkee minun ja toisen miehen väliin. Mies tönii ja tuuppii, jotta mahtuisi väliin, melkein istuu syliini. Siirryn pois paikalta koska siinä on hyvin ahdasta. Ehkä tämä on jokin ihmisten leikki.Kuuluisiko minun hypätä nyt vuorostani miehen syliin. Muut eivät näytä leikkivän tätä leikkiä.

3.1.2015 – Humanoidi 6

Poistuessaan junasta ihmiset muodostavat massan joka virtaa eteenpäin, liikkumattomassa tilassa liike korostuu.Ihmisen tilat on pysäytettyjä. Massan liike muistuttaa liukuhihnalla kulkevia tavaroita.

2.1.2015  – Humanoidi 2

Eräs kohtaamani ihminen, tai kenties hänen sisäinen humanoidinsa, esitti minulle kysymyksen “miltä tähdeltä sinä olet tullut?”

Tämä herätti oman sisäisen humanoidini ja aloin kertoa siitä millaista omalla kotitähdelläni on: asun auringonpilkun päällä, siellä on mukavan viileää ja auringonpilkusta tulevat kipinät nousevat kauniisti tumman auringonpilkkusumun läpi. Ympärillä hohtavat kirkkaat protuberanssikaaret, jotka valaisevat kotini juuri sopivasti. Kerroin myös siitä miten matkustin tänne suoraan kotitähdeltäni.

Tämä kohtaamani tähtivaeltaja kertoi minulle muutamista tähdistä joiden kautta hän oli tänne matkannut. Luulen, että monta muutakin hän oli nähnyt matkallaan, mutta omaa kotitähteään hän ei enää muistanut. Hän kertoi minulle näin: on yksi tähti, jonka asukkaat ovat aina iloisia ja joiden mielestä aina pitää olla hauskaa, ja on toinen tähti, jossa ollaan vakavia ja jossa aina pitää tehdä töitä vakavalla mielellä. Yhtä tähtisumua kiertää kaksi tähteä, joista toisen asukkaat tekevät kaiken yhdessä ja toisen asukkaat kaiken yksin. Yhdessä tekevät löytävät aina win-win -tilanteet, ja yksin tekevät joutuvat lose-lose -tilanteisiin. Eräällä tähdellä asuu mitä erilaisimpia eläimiä. Sinne kerätään kaikki muilta tähdiltä kadonneet eläinlajit. Jossain päin on kaksi tähteä vierekkäin, toisella asuu kovin ujoja asukkaita ja viereisen tähden asukkaat osaavat kaikki eri rakkauden temput. Yhdellä tähdellä ei ole ketään, sen asukkaat ovat luultavasti kaikki piiloutuneet.

Maasta tekemiään havaintoja tämä viisas humanoidi luonnehti näin: “Välilla liian hidas ja jásennelty. Ihmiset ovat juuttuneet omaan kuplaansa liian tiukasti. Liian paljon pelkoja, mitkä sitten hallitsevat niiden elämää. Liian vähän annetaan tilaa jollekin uudelle sÿntyä, pidetään kiinni siitä mitä ja kuinka on ollut. Naurua ja hauskuutta pitäisi olla enemmän.”

1.1.2015  – Humanoidi 1

Kulkiessani keskityn liudentamaan mieltäni vastaantuleviin asioihin, ikään kuin mielestäni tarttuisi ja jäisi asioita vastaantuleviin ikkuna-syvennyksiin. Samalla se tyhjenee minusta. Voin nähdä oman ruumiini kulkemassa tilojen keskellä (ja kuljenkin itse asiassa paikkojen läpi aivan keskeltä). Nyt tietoisuuteni ei enää ole omassa ruumiissani, vaan tilassa itsessään. Sen rakennetuissa elementeissä, ilmassa, maaperässä, lattian muodoissa, kiviaineksissa jne.
Samaistun siihen kuinka tila kokee. Ajan kokemus muuttuu, kun se ei ole sidoksissa paikasta paikkaan siirtyvässä ihmisessä. Ihminen joka kapuaa aution kauppakeskuksen rappusia, on kuin kauppakeskuksen itsensä muodostama, ohimenevä ajatus. Todellisuudella, jonka keskellä me ihmiset elämme ja kuljemme, on oma tietoisuutensa, jonka kohteita me ihmiset olemme. Tuo tietoisuus on meille vieras, tavoittamaton, mutta meitä korkeampi, meitä määräävä. Kun moottoritietä suunnitteleva insinööri piirtää tien, joka rakennettaessa halkaisee ikivanhan peruskallion, ei ihminen hänen ansiostaan vapaudu tuon peruskallion materiaalisuudesta. Nimittäin se motiivi, jonka mukaan hän tiensä piirtää, ei ole hänen itsensä asettama. Joku on perustellut tuon tien tarpeellisuuden. Sille jollekulle taas tarve on syntynyt olosuhteissa, jotka pakottavat ihmiset liikkeeseen. Kaunista maisemaa halkaiseva moottoritie tuskin on kenellekään itseisarvo, idealismin kukkanen. Pikemminkin sitä on ohjannut ihmisen tarve liikkua. Mutta mikä saa ihmisen liikkeeseen? Missä sijaitsee ihmisen primus motor? Vai onko kuitenkin niin, että liike on meidän kulttuurimme ominaisluonteessa? Tunnenko itseni huonoksi, jos en liiku ja tuota asioita? Mikäli näin on, ihmiselle vierasta korkeaa tietoisuutta voisi etsiä pysähtyneisyydestä, paikallaanolosta (enkä tarkoita tällä nyt mitään slow-kulttuuria). Materian näkökulmasta tyhjillään seisova ostoskeskus tuskin on yhtään vähemmän arvokas, kuin jatkuvassa käytössä oleva, kuhiseva keskus. Voidaan myös miettiä, mikä on saanut kansat vaellukseen, ihmisen huhkimaan elantonsa eteen? Tuleeko liikkeen motiivi sittenkin ulkoapäin, annettuna?

30.12.2014  – Humanoidi 1

Ostoskeskuksen yläkerrassa on kahvila jonka ikkunasta näkyy kävelykadulle. Joulun välipäivien alennusmyynnit on saanut ihmiset ulos ostoksille. Ikkunasta heidän kulutusmotiivinsa eivät näy, vaan ainoastaan säntäilyä ikkunaruudun eri sivuilta ja kulmista toisiin säntäilyä. Tätä näkyä katselemme yhdessä pikku-humanoidini kanssa. Häntä näkymä kietoo vaikka kahvilassa oleskelu oli muuten alkanut jo tympiä. –Mikä päämäärättömästi säntäilevissä ihmisissä oikein voi kiehtoa? Yksikään heistä ei pysähdy. Tarkastelupisteestä käsin heidän intentionsa eivät paljastu. Ihmisten yksilölliset piirteet eivät paljastu, vaan jokainen yksittäinen liikkuja sulautuu osaksi yleistä päämäärätöntä säntäilyä, niin kuin säntäily itsessään olisi elävä olento.

Kertooko se jotain oleellista ihmisestä? Muilla olioilla ei ilmene päämäärätöntä säntäilyä. Kissa lähestyy hiljaa saalistaan tai painautuu lämmintä takkaa vasten. Lintuparvi lentää yhteen suuntaan kunnes salamannopeasti  muuttaa suuntaa, kuin yhteisestä päätöksestä. Ihminen sen sijaan voi kuhista päämäärättömästi. Jos ihmislajin oikuista on päässyt selville, voisi ilmiötä selittää ihmisen kaksinainen luonne, kokea itsensä toisaalta yksilöksi, mutta toisaalta laumaeläimeksi. Erityisesti jälkiteollisissa yhteiskunnissa jokainen yksilö on riippuvainen tuotantosuhteissaan toinen toisistaan, jopa poliittisesti pakotettu siihen, mutta samanaikaisesti kuluttajana häntä kohdellaan yksilönä.

Humanoidi saattaa tarkastella ilmiötä täysin toisenlaisesta näkökulmasta. Säntäileviä ihmisruumiita verhoaa materia, he säntäilevät materian perässä, jota he oletettavasti tarvitsevat, mutta myös materian perässä, jota eivät juurikaan tarvitse. Ikään kuin materian liike olisi omalakista. –Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että olen itse ollut juuri ostamassa itselleni housuja, housut jalassa, siis jotakin, mitä en todella pakosta tarvitse. Materian liikkeen omalakisuutta ilmentävät myös lukuisat ihmisten liikuntaharrastukset. Ihmiset kokevat tarvetta saada itsensä liikkeeseen. Mikäli eläimet hankkivat materiaa tarpeeseensa, eli ravinnokseen, ihminen ripustautuu, riippuu materiassa. Hyönteisellä on suunsa edessä pihdit, jotka kuljettavat syötäväksi kelpaavan materian suun eteen. Ihmisellä on kädet, joilla hän tarrautuu tavaroihin, myös sellaisiin jotka eivät kelpaa ravinnoksi.

29.12.2014 – Humanoidi 8

Ihmispäät ovat karvaisia. Päässä kasvavia karvoja kutsutaan hiuksiksi tai, jos ne kasvavat kasvoissa, parraksi. Partaa kasvaa vain miespuolisilla ihmisillä. Naispuolisten hiukset ovat monesti pidempiä kuin miespuolisten, mutta tähän ei ole sääntöä. Naispuolisia ja miespuolisia ihmisiä voi olla monesti hyvin vaikea erottaa toisistaan, eikä pään karvoituskaan tässä välttämättä auta. Päät voivat olla myös joko kokonaan tai osittain karvattomia tai ne voivat kasvaa hyvin lyhyttä karvaa. Karva on voinut lähteä itsestään tai se on leikattu tarkoituksella pois. Vanhemmilla ihmisillä pään karvoitus muuttuu harmaaksi tai vitivalkoiseksi. Karvat ovat voineet myös kulua pois. Hiukset roikkuvat eripituisina pään kaikilta puolilta tai niistä koostuu pään ympärille eräänlainen päähinettä muistuttava puska. Yleensä kasvojen alue pidetään hiuksista paljaana. Karvojen laatu ja väri vaihtelevat yllättävän paljon. Ihmiset puuttuvat karvojensa kasvuun, leikkaavat, muotoilevat ja jopa värjäävät niitä. Tämä tehdään yleensä toisen ihmisen avustuksella. Olen nähnyt tehtävän näin sisätiloissa, joissa on suuret ikkunat ja kirkas valaistus. Pään karvoitus on toisille ihmisille selvästi sosiaalisesti tärkeä merkki ja he kiinnittävät siihen paljon huomiota; toiset taas antavat hiuksensa ja partansa kasvaa miten sattuu. En ole kuitenkaan havainnut näiden ihmisten välillä mitään ratkaisevaa eroa.

28.12.2014  – Humanoidi 2

Elokuvissa olen nähnyt ulkoavaruudesta tulleiden aineettomien vieraiden ottavan haltuunsa ihmisen ruumiin. En tiedä tapahtuuko tätä oikeasti, mutta tänään olen pohtinut sitä, millainen mahtaa olla vierailevan olennon kokemus kun se aloittaa tällaisen vierailun toisen elämänmuodon ruumiiseen.

Kenties humanoidi on tutkinut tarkkaan ihmisen hermojärjestelmää ja harjoitellut ihmisruumiin kaappaamista simulaattorissa? Silloin ihmisruumiiseen saapuminen varmaan on helppoa ja tuttua. Mutta entäpä jos tällainen vierailija saapuukin pitkältä matkalta monien erilaisten elämänmuotojen ruumiiden kautta, ilman mittalaitteiden ja simulaattorien tukea, kuten käy monissa tieteistarinoissa? Silloin uusi kroppa lienee kovin vieras ja outo.

Kuvittelen, että olen humanoidina juuri saapunut jonkinlaisen säteen siirtämänä maan päälle ja kaapannut tämän ihmisruumiin. Sen verran tiedän kaukoputkella näkemästäni, että ihmiset yleensä tarkkailevat ympäristöään silmien ja korvien avulla, liikkuvat jalkojen avulla ja manipuloivat esineitä käsillään. Ja tiedän, että tämä yksilö seisoi paikallaan silmät kiinni kun sen kaappasin. Mutta juuri muuta en tiedä. Kuinka vahva tai heikko tämä vieras kroppa mahtaa olla suhteessa aiemmin kokemiini? Ensimmäiset kokeilut käsien liikkeistä täytyy tehdä äärimmäisen varovasti, voihan olla, että kroppa menee rikki jos sitä käsittelee varomattomasti. Onko olkapäissäni ja kyynärpäissäni pallonivelet vai tavalliset? Sekin täytyy kokeilemalla selvittää. Varovasti koettelemalla ja päättelemällä, sormista tulevien hermoimpulssien avulla, saan selville ruumiini muodon ja sitten alan tunnustella ympärillä olevien esineiden muotoja. Kulmat ja nurkat ovat mielenkiintoisia, samoin pehmeiden ja kovien materiaalien erot. Silmäni ovat aluksi kiinni. Etukäteen en voi tietää miten ympäristö mahtaa hahmottua silmien kautta mieleeni. Kun avaan silmäni, näen vain värillisiä pintoja ja viivoja. Miten ne suhtautuvat ympäröivään fyysiseen maailmaan? Se vaatii kokeilua ja kalibrointia, joudun pitkään vertailemaan käsillä tuntemiani lähellä olevien esineiden muotoja silmilläni näkemiini kuvioihin. Ensimmäiset askeleet ovat vaivalloisia, pystyssä pysyminen vaatii tarkkoja liikkeitä ja huomattavaa keskittymistä.

Luulen, että vaatisi monen viikon harjoittelun, ennen kuin liikkumiseni ulkosalla muistuttaisi edes päällisin puolin kaappaamattoman ihmisen kävelyä. En jää tätä tällä kertaa harjoittelemaan vaan suljen silmäni, lähetän humanoidin samalla säteellä takaisin avaruuteen ja palaan ihmisenä omaan tuttuun olomuotooni.

22.12.2014  – Humanoidi 1

Jos humanoidi mielletään tietoisuudeltaan ihmistä korkeammaksi olennoksi, tietoisuudeltaan meille vieraaksi, voi vastasyntyneen lapsen nähdä humanoidina. Lapsemme tulevat ymmärtämään todellisuuden tavalla, joka meiltä jää kokematta. He tulevat tietämään asioita, joita me emme vielä tiedä. Tiedollaan he tulevat kyseenalaistamaan meidän tietomme, ja siksi tuo heidän tietonsa on meille vierasta. Syntyneellä lapsella on myös sellaista tietoa, jota me emme tiedä. Millainen on kokemus siitä, kun materian tietoisuus herää? Ehkäpä heissä on säilynyt muisto toisesta olomuodosta. Kun vauva alkaa jokellella, emme tiedä sitäkään, mitä hän siinä ilmaisee. Toisaalta viesti on suora ja selkeä, toisaalta taas tavoittamaton, mystinen. Myöhemmin hän oppii olemisen tapamme ja kielemme, mutta tuo kieli ei enää hänen kauttaan ole meidän omaamme, vaan jotakin uutta, joka saa uusia merkityksiä hänen kauttaan. Vieraan tietoisuuden kokeminen voi olla ahdistavaa. Se on jotain, jota me emme hallitse. Ehkäpä siksi meillä (ja huomatkaa sanamuotoni: ”me”) on tapana muodostaa itsestämme joukko. Meidän kokemuksesta käsin syntyy haave humanoidista, korkeasta tietoisuudesta, jota meillä ei ole.  Koska se on meille vieras, meille on vaikeaa tunnistaa tuon vierauden läsnäoloa.

20.12.2014 – Humanoidi 8

Ihmisten ympärillä on virtuaalinen kupla johon he heijastavat itselleen tärkeitä asioita. Kun he kulkevat kadulla, he ovat täysin näihin projektioihinsa keskittyneitä ja kiirehtivät eteenpäin näkemättä juurikaan ympärilleen. Sitten yhtäkkiä kupla puhkeaa ja ihminen alkaa kommunikoida lajitoverinsa kanssa. Hetken päästä kupla on muodostunut kummankin ympärille. Ihminen pystyy keskittymään yhtaikaa vain yhteen tai korkeintaan muutamaan asiaan. Kadun vieressä kasvaa valtava puu, lehmus, niitä on useita, mutta ihmiset kävelevät puolijuoksua niiden ohi aivan kuin niitä ei olisikaan. Samalla heistä näkee että he ovat kaikki yksinäisiä.

Toiset taluttavat hihnassa pieniä karvaisia nelijalkaisia eläimiä, koiria. Koirien pitoon ei näytä olevan mitään varsinaista muuta syytä kuin se että ihmiset pitävät niistä, niiden seurasta.

17.12.2014 – Humanoidi 6

Metroasema.

Paikan materiaalin pysähtyneisyys näyttäytyy suhteessa ihmisten liikkeeseen. Laiturilla paljon suuria ihmisiä ja yksi pieni. Pienen ihmisen oleminen on toisenlaista kuin suurten. Suuret ovat jotenkin sulkeneet itsensä pois paikasta tai niillä on jonkinlainen näkymätön muuri. Vaikka pieni ihminen on ajatuksissaan niin hän on hyvin läsnä. Pieni ihminen on hyvin kiinnostava.

17.12.2014 – Humanoidi 5

Vierailen humanoidina erään kaupungin taidenäyttelyssä.
Ensimmäisenä näen vanhan videoteoksen kuusikymmentäluvulta. Kertojan ääni on kuusikymmenlukulainen; se on kiireetön. Tahti ja rytmi on rattoisampi kuin nykyisten kuulemieni kertojien ääni. Urheiluselostajanakin ovat nykyään vain turboleuat, urheilun tahti on kiihtynyt eikä vanhanajan selostaja kai pysyisi enää mukana. Lastenohjelmissa piirrettyjen kuvien vaihtumisnopeus on nykyään huimaava. Mitähän ihmiskunnalle tapahtuu kun tahti vielä vain kiihtyy?

Tässä ensimmäisessä videoteoksessa näytetään ensin pariskuntaa joka istuu nurmikolla. Videokamera lähtee loittonemaan, metrin, kymmenen metriä, sata metriä ja kymmenyksittäin kauemmaksi kunnes ollaan ikuisesti laajenevassa avaruudessa. Sitten kun ihmisten avaruustietämys loppuu, kuvakulma palautuu pariskuntaan nurmikolla ja lähtee toiseen suuntaan kymmenhyppäyksittäin, kamera zuumaa kymmenen senttimetriä kertaa kymmenen senttimetriä neliön ihoon, sitten senttimetri kertaa senttimetri, ajautuen solutasolle ja lopulta atomeihin (pienimpään yksikköön joka oli ihmisten tiedossa 60-luvulla..)
Katsovatko ihmiset öisin tähtiä muistaakseen oman pienuutensa, ongelmiensa pienuuden? Sukeltavatko he solutasolle kadottaakseen itsensä, kadotakseen atomien avaruuteen?

Toisessa teoksessa taiteilija on tehnyt maalaten jäljennöksiä juuri itsenäistyneiden maiden ensimmäisistä postimerkeistä. Useat Afrikan maat ovat kuvanneet postimerkeissään avaruusmatkailuaiheita. Hupaisaa. Onkohan useallakaan maalla mitään yhteyttä avaruustutkimukseen tai avaruuden ”valloitukseen”.
(Avaruuden valloitus on aihe josta voisin humanoidina sanoa paljonkin mutta jääköön tällä erää…)

Kolmannen taiteilijan interaktiivisessa ääniteoksessa oli laitettu kaijuttimiin eri maiden itsenäisyyshymnejä. Seinän vasemmassa päädyssä olivat maat joiden puolustusbudjetti on vähäinen ja budjetin mukaan kasvaen, seinän oikeassa päädyssä maat joiden puolustusbudjetti oli suurin. Kun lähestyy katsojana seinää, sen seinämän kohdan itsenäisyyshymnit alkavat soida. Mahtava äänimaisema. Nimenomaan mahtaileva. Käsittämättömiä resursseja maat käyttävät sotiakseen tai ”puolustautuakseen” toisiaan vastaan. Tällä yhteisellä maapallolla joiden hymnit kuulostavat yhtä aikaa soidessaan samasta lähteestä tulevalle, samoja äänenkulkuja ja äänenkorkeuksia toistavalle hyminältä.