Humanoidivierailut

Talven 2014-2015 aikana humanoidit tekevät vierailuja ryhmämme välityksellä ihmisten koteihin. Kokoamme tälle sivulle ihmisten kokemuksia humanoidien vierailuista. 

Vierailu (26.1.2015)

Ovemme takana seisoi humanoidi talvivaatteissa. Pyysimme häntä peremmälle ja kehotin jättämään takin naulakkoon. Se näytti luonnistuvan hyvin.

Humanoidi toi tuliaisiksi pillerikupillisen kahvia. Lienee oppinut jostain, että on kohteliasta viedä kahvia kun menee vierailulle. En oikein tiennyt miten vieraaseemme pitäisi suhtautua. Olin pyöritellyt mielessäni erinäisiä kysymyksiä minua askarruttavista asioista. Kysyin häneltä aluksi että puhuuko hän? Hän vastasi hieman takellellen: kyllä. Teki mieli kysyä, että missä hän asuu? Miltä meidän elämämme hänestä näyttää? Onko hänen oikea ruuminsa hiilipohjainen organismi? Onko heillä meistä poikkeavia alkuaineita? Ajattelin kuitenkin, että on parempi antaa humanoidin seurata rauhassa meidän elämäämme ja kenties siinä on hänelle tarpeeksi ihmettelemistä. Teimme tomaattikeittoa. Humanoidi katseli vienosti sivusta kun pilkoimme paprikaa.

Humanoidi istuuntui sohvalle ja minä nojatuoliin. Päätin kuitenkin kysyä häneltä onko hän ollut tässä kehossa pitkään? Hän vastasi että muutaman minuutin. Kysyin, millainen hänen aiempi kehonsa oli? On monenlaisia kehoja, hän vastasi. Seurasi hiljaisuus. Menin takaisin keittiöön auttamaan puolisoani keiton kanssa. Humanoidi vaelteli asunnossa katsellen huonekaluja, kirjoja ja muuta romua. Menin takaisin nojatuoliin istumaan. Humanoidi jatkoi vaeltamistaan. Päätin olla hiljaa ja antaa hänen tarkkailla. Kotvasen kuluttua soppa alkoi valmistua ja rikoin hiljaisuuden kysymällä, että haluaisiko hän syödä? Halusi. Söimme kolmestaan lattialla tyynyjen päällä istuen. Hän näytti nauttivan ruuasta. Saatuamme aterian päätökseen korjasimme astiat ja panimme television päälle. Humanoidi istui muutaman metrin päässä televisiosta ja näytti tunnustelevan kämmenellään laitteen tuottamaa valoa. Teki mieli kysyä miltä se tuntuu? Ymmärtääkö hän mikä televisio on? Onko hänestäkin outoa, että täytämme elämäämme fiktiivisellä elämällä? Pian tämän jälkeen humanoidi heilautti kättään, kiitti ja poistui ovestamme.

————————–

Avasin humanoidille oven ja hän ojensi minulle lääkemitallisen jauhettua kahvia. Meitä oli kolme: minä, puolisoni ja hän. Söimme soseutettua tomaattikeittoa, josta tuli hyvää, mutta kuitenkin hyvin eri makuista verrattuna kaikkiin aikaisempiin kertoihin. Vierailu oli sikäli jännä, että jostain syystä mieleni liikkui omituisesti oikean ja väärän välillä; että mikä olisi oikea tapa olla samassa tilassa hänen kanssaan ja mikä puolestaan väärä. En oikein uskaltanut kysyä asioista, sillä en halunnut asettua kuulustelijaksi. Ajattelin silloin suomen kielen sanaa vieras ja sitä miten sana tarkoittaa samalla sekä kylään kutsutta että muukalaista. Ehkä juuri tästä syystä vierailun tunnelma oli jännittynyt, mutta samalla hyvin myötätuntoinen.

Vierailu  (12.2.2015)

Ajatus humanoidin vierailusta kutkutti kovasti mielikuvitustani etukäteen. Otin selvää, mitä humanoidi-sanalla tarkoitetaan, ja mietin, miltä humanoidi näyttäisi. Minua askarrutti myös kysymys kielestä. Tehtävänähän oli keskustella humanoidin kanssa, mutta miten keskustella, jos meillä ei olisikaan yhteistä kieltä.

Vieras soitti ovikelloa sovittuun aikaan, ja kun avasin oven, vastassani oli yllätyksekseni hyvin ihmisen kaltainen humanoidi. Humanoidi ei halunnut kahvia eikä teetä, ainoastaan lasillisen vettä, joten menimme jokseenkin suoraan asiaan. Meillä oli tietyllä tavalla vastakkaiset intressit, sillä minua kiinnostivat humanoidit, kun taas vieras tutki ihmislajia. Minulle jäi kuitenkin sellainen vaikutelma, että keskustelu tyydytti molempia osapuolia.

Olin miettinyt etukäteen muutaman mahdollisen keskustelunaiheen, mutta minulla ei ollut mitään tiukkaa agendaa, eikä vieraallakaan sellaista mitä luultavimmin ollut, vaan keskustelu eteni melko vapaasti. Keskustelimme esimerkiksi pitkään yksilöllisen ja kollektiivisen identiteetin suhteesta, koska humanoidi selitti, ettei humanoideilla ole minää tai yksilöllisyyttä, kuten ihmisillä, vaan he/ne ovat osa isompaa joukkoa ja voivat myös muuttaa olomuotoaan. Tähän liittyen puhuimme myös eri tavoista kommunikoida toisten kanssa samoin kuin elämän ajallisuudesta ja ajattomuudesta. Yksi minun esille nostamistani aiheista oli sukupuoli – tarkkaillessaan ihmisiä humanoidi ei ollut kiinnittänyt huomioita sukupuolieroihin, ja jouduin tekemään selkoa miesten ja naisten eroista. Humanoidia kiinnosti vuorostaan luonto, ja juttelimme jonkin verran etenkin puista, metsistä ja metsähakkuista. Aihe oli minulle ajankohtainen, sillä kesäpaikkani saunatontilta oli muutamaa päivää aikaisemmin kaatunut harvennuksen seurauksena myrskyssä iso kuusi.

Keskustelu oli älyllisesti stimuloiva, sillä törmäsin jatkuvasti seikkoihin, jotka ihmisnäkökulmasta ovat niin itsestään selviä, että niitä pitää annettuina ja luonnollisina. Alkuun humanoidi joutuikin huomauttamaan ajatteluni ihmiskeskeisyydestä (hän teki sen erittäin hienotunteisesti), mutta luullakseni opin vierailun aikana asettamaan sanani edes piirun verran vähemmän ihmiskeskeisesti. Kaiken kaikkiaan keskustelu sujui mukavissa merkeissä, ja vieraani oli sympaattinen tuttavuus. Olin hyvin otettu, kun hän lähtiessään ojensi minulle lahjaksi pienen turkoosin kiven. Kivi on nyt ikkunalaudallani muistuttamassa ainutlaatuisesta vierailusta.

Humanoidi kylässä  (28.1.2015)

Kotimme ovelle ilmestyi täsmälleen sovittuna aikana humanoidi. Hän näytti kovin tutulta ja sen vuoksi ajatus ja keskustelu lyhyen esittelyn jälkeen kääntyikin hänen hahmoonsa ja siihen, uskoisiko hän, että me ihmiset emme ymmärtäisi/kestäisi/ottaisi vastaan häntä hänen todellisessa hahmossaan. Itse uskon, että ihmiskunta olisi valmis toisenlaisen  elämänmuodon vastaan ottamiseen mutta humanoidimme epäili, että hänen erilaisuutensa aiheuttaisi torjuntaa ja hänen itsensäkin on helpompi olla näin, koska hän haluaa tutustua ihmisiin.

Humanoidin kokemus ja näkemys meistä ihmisistä oli kovin toiveikas. Hänen mukaansa me uskomme, toivomme ja odotamme koko ajan jotakin. Häntä kiinnosti myös ihmisten välillä vallitseva lämpö ja tunnesiteet, joista hän toivoi jotakin oppivansa.Tuntui siltä, että hän uskoi ihmiseen enemmän kuin me ihmiset itse nyt, kun ihmisyys ei näyttäydy suinkaan parhaimmillaan.

Ihimisen kaipuusta ja toiveikkuudesta kertoo myös se, että ihminen toistuvasti lähettää viestejä tuntemansa maailmankaikkeuden ulkopuolelle siinä toivossa, että jokin toinen elämänmuoto löytyisi, vastaisi tyhjyydestä. Vaimon soittamaa Bachia vieraamme oli kuullut mutta muista ihmisen kontaktiyrityksistä hän vain tiesi.

Vierastamme kiinnosti myös meidän ruumiillinen, fyysinen olemassaolon tapamme ja konkreettinen elinympäristömme. Tämän perusteella oletin hänen “arkensa”, yhdessäolon ja kommunikaation olevan meidän kielellämme virtuaalista, aineetonta.

Keskustelimme teen äärellä ihmisen “rationaalisuudesta” ja sen irrationaalisista perusteista, kulttuurista, tomaateista. Hän antoi myös näytteen oman kulttuurinsa runoudesta, joka perustui kieltä taitamattoman kuulokulmasta vahvasti linnunlaulua muistuttavaan rytmiikkaan ja toistoon, myös dadarunous tuli mieleen. Humanoidi kiinnostui myös täkyksi laittamastamme fortunapelistä – keskustelu sattumasta ja sen roolista maailmankaikkeudesta alkoi kiinnostavasti mutta jäi hieman kesken.

Itselleni kiinnostavinta oli lopulta paljolti itseni näköisen olennon kohtaaminen vieraana, nähdä, kuinka hän välillä vaipui kuuntelemaan “ääniä”. joita emme koskaan tavoita ja kuinka hänen liikkeensä olivat harkitsevia ja huolellisia – aivan kuin jokainen teko olisi merkityksellinen ja sisältäisi jotakin mieleen pantavaa, arvokasta. Ehkä itsekin pitäisi…

Välillä tuntui, että uteliaina haastoimme häntä liikaa, ihmisen hahmon ylläpitäminen, vieraan kielen ja sen ilmaisujen etsiminen selkeästi kuormitti ylivertaistakin älyä.

Puolentoista tunnin vierailu päättyi yhtä kohteliaissa merkeissä, kuin oli alkanutkin – jälleen näkemisen toivotuksiin.

Humanoidi vierailulla  (23.1.2015)

“Otatko humanoidin tunniksi kotiisi?”
Minä: Otan.
– – –
Minä: Millaisia huomioita olet tehnyt ihmisistä?
Humanoidi: Ihmiset pyrkivät kovasti.
Minä: Onko se huono?
H: No ei, ehkä heistä tulee lopulta enemmän sellaisia kuin me.
M: Ovatko humanoidit parempia kuin ihmiset?
H: Erilaisia.
M: Millä tavalla?
H: Ihmisillä on niin paljon ongelmia.
M: Eikö humanoidella ole ongelmia?
H: On, on ongelmia, mutta niitä ei ajatella niin monimutkaisesti. Oletko sinä yksinkertainen vai monimutkainen?
M: – – –
H: Anteeksi, se oli vaikea kysymys.
M: Minä pidän vaikeista kysymyksistä, pitää vain vähän miettiä. – – – Minä sanoisin olevani monitasoinen, mutta pyrin yksinkertaisiin ratkaisuihin.
H: (hahaha) Millainen olisi monimutkainen ratkaisu? Ei kovin hyvä.
M: (hahaha)

Istuimme vastatusten keittiön pöydän äärellä. Joimme teetä, keskustelimme ja olimme hiljaa. Tunti vierähti. Pidin suoruudesta ja teeskentelemättömyydestä, jolla humanoidi oli seurassani. Humanoidi ei reagoinut paljon tunteilla. Hän ei myöskään kommunikoinut nonverbaalisti samaan tyyliin kuin olen ihmisten tottunut tekevän. Huomasin kaipaavani inhimillistä tapaa tuoda tunteita ja vaihtelevaa elehdintää mukaan osaksi vuorovaikutusta.

Humanoidi kylässä  (14.1.2015)

Olin sopinut humanoidin kanssa tapaamisesta klo 18. Kymmentä vajaa kuusi huomasin että jännittää aika tavalla, minä kun en ole aiemmin tavannut humanoideja kodissani. Ja sitten kello olikin jo varmaan tasan kuusi, kun humanoidi koputti oveen. Ja minä siitä avaamaan. Päivää päivää iltaa iltaa, tervetuloa, siihen takkia voi pistää ja tuosta tulee valo. Humanoidi vaikutti ihan humanoidilta, mutta ihan ihmisen näköiseltä. Minä taas huomasin olevani ihan oudossa tilanteessa, ja se hymyilytti kuten varmaan aina. Humanoidi ojensi minulle hammastahnatuubin, jonka otin hämmentyneenä kaksin käsin vastaan ja saatoin siinä hiukan kumartaakin. En muista.

Rupesin keittämään teetä ja kyselin tuttavalliseen sävyyn josko tee maistuisi, ja humanoidin vastaus “minä en oikein maista mitään” jäi mieleen. Siitä lähti juttelu jonka aikana unohdin miten tämä humanoidi oli päätynyt luokseni, siis että hänestä tuli minulle oikea humanoidi. Sellainen toinen olento -tyyppinen, sellainen josta ei oikein saa selvää että kuinka paljon on pitänyt nähdä vaivaa että on tullut ihmisen näköisenä ja oloisena tänne meikän kämpille. Että onko sillä mitään muotoa silloin kun se on oikeasti itsensä vai onko sillä edes sellaista asiaa kuin itse vai onko se hän vai se, vai onko hän kuitenkin he, ja nyt vai ennen vai aina ja kaikki. Ja sitten tuli se vaihe kun en enää välittänyt näistä asioista koska se tai hän tai he oli nyt siinä sellaisena kuin oli ja sillä sipuli. Ja sitten me teimme matkoja sinne mikä on minun käsitys Panamasta, ja varmaan muuallekin, en muista. Ja sitten humanoidi lähti pois, ainakin osittain. Ja hymyilyttää.

Taivaan lahja  (2.1.2015)

Humanoidi soitti ovikelloa täsmällisesti sovittuna aikana. Hän (se?) seisoi ovella vailla pöyhkeyttä ja korulauseita, kädessään S-Marketin muovipussi. Humanoidi esittäytyi ja ojensi lahjan. Se oli luomukaurahiutalepaketti. Hän astui sisään hienotunteisesti ja asetteli kengät poikkeuksellisen kauniiseen kuvioon eteisen lattialle. Ensivaikutelma lempeästä ja sydämeltään sivistyneestä kaukaisesta vieraasta osoittautui oikeaksi. Toisaalta tullut vieraani ei arvioinut mitään, mutta ihasteli kaikkea hillityllä tavallaan. Hän ei puhunut turhaan, vaan harkitsi sanojaan, pitäen samalla yllä sekä katsekontaktia että syvällistä keskustelua. Hän antoi tilaa. Hän salli minun esittää kysymyksiä, jotta kuulisin hänen näkemyksiään ja voisin ottaa niistä opikseni. Humanoidin mielestä keittiömme oli hieno. Hän kertoi tykkäävänsä kissoista ja huoneista. Hänestä kynttilät olivat kivoja, samoin kirjoittaminen ja käsin tekeminen. Koin, että humanoidi pyrki kohtaamiseen ja jakamiseen. Tunsin aidon läsnäolon, johon liittyi myös itsetehostuksen, kiireen, hajanaisuuden puuttuminen. Me puhuimme asiaa yli tunnin. Se oli vapauttavaa: saada mennä suoraan asiaan. Ei tarvinnut olla varuillaan, sai olla avoin ja oma itsensä eikä tarvinnut pelätä. Humanoidi oli lempeä, vakaa, rauhallinen, kauniisti käyttäytyvä. Puhuimme ihmiselämän ristiriidoista ja hänen havainnoistaan maan päällä. Puhuimme tunteista ja tunne-elämän solmuista. Oli kiehtovaa kuulla millaista on tulla ’muualta’, olla ’toinen’ ja ’erilainen’ ja millaisia havaintoja tästä näkökulmasta syntyy. Humanoidi sanoi, että hänen mielestään ihmiset eivät itse tajua miten mielenkiintoisia he ovat ja miten rikkaita, vaikka rahaa ei olisi. Hän sanoi, että humanoideilla ei ole niin paljon kamppailua kuin ihmisellä. Humanoidit arvostavat hänen mukaansa viestintää ja vapautta ja he purkavat lonkalta tunteita eivätkä jää niihin niin kiinni kuin ihmiset. Humanoidin mielestä ihmiset ottavat tunteet niin vakavasti. Puhuimme hyvin monenlaisista asioista, mutta lähinnä minua kiinnosti humanoidin näkökulma ihmisenä olemisen kamppailuun ja erilaisiin huoliin, ristiriitoihin, suvaitsemattomuuteen, tunnevirityksiin ja sotkuihin, joita ihmiselämässä tuntuu riittävän. Arvelen oppineeni humanoidilta sitä miten ei tarvitse mennä kaikkeen mukaan. Voi seisahtua ja selkiyttää omaa tilannettaan. Lähtiessään humanoidi olisi vielä antanut kassistaan Kotimaan matkaopas –kirjan kun osoitin sitä kohtaan kiinnostusta. Hän oli kovin antelias, mutta koska tykkäsi matkaoppaan lukemisesta, sanoin, että hän pitäisi sen vain itsellään. Hiukan mietin miten hän pärjää ulkomaailmassa. Mutta varmasti hän kuitenkin pärjää. Hyvästelimme lämpimästi. Hänen vierailunsa jäljiltä kotimme rauhoittui ja kaunistui. Meille jäi hyvä henki ja vahva muisto vierailusta. Se oli taivaan lahja.