Yleistetyn antropomorfismin manifesti

Siinä missä muut taiteenlajit ovat 1800-luvulta lähtien saavuttaneet maksimaalisen ilmaisullisen ja keinollisen vapauden, kärsii teatteri yhä 2000-luvulle siirryttäessä rajoituksista, jota estävät taiteenlajin kehittymistä muiden taiteenlajien veroisena ja yhtä vakavasti otettavana ilmiönä.

Kysymys ei ole enää poliittisista, siveellisistä tai uskonnollisista rajoituksista, joiden kanssa länsimainen teatteri on saanut kamppailla syntyajoistaan lähtien. Suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan teatteri on vapaampaa kuin koskaan historiansa aikana. Yhteiskunnallinen vapautuminen ei ole kuitenkaan vapauttanut teatteria sisäisistä rajoituksistaan. Nuo rajoitukset eivät toki koske pelkästään teatteria, mutta ne lankeavat juuri teatterin osaksi, tulevat siellä esiin, vaikeuttavat sen tekoa ja muodostavat näin ongelman joka teatterin tulisi voida kohdata.

Yksinkertaisimmassa ja ilmeisimmässä muodossaan kyseiset rajoitukset ilmenevät siinä yleismaailmallisesti  vallitsevassa tosiasiassa, että teatteri enää harvoin koskettaa ketään, ei kykene haastamaan ympäröivää todellisuutta, eristyy, ei pysty perustelemaan olemassaoloaan muiden taiteenlajien rinnalla muutoin kuin traditionaalisin ja institutionaalisin syin. Mutta ongelma ei varmasti ole ideoiden puutteessa tai siinä että lahjakkaimmat kyvyt ohjautuisivat teatterin ohi muille, “muodikkaimmille” taiteen alueille. Ongelma ei ole myöskään tukipoliittinen. Varsinkaan ei syynä ole yleisön huono maku. On päinvastoin ilmeistä, että teatteri maistuu pahalta jos se ei edes itse kykene pitämään itsestään.

Ongelman ydin sijaitsee siinä pisteessä jossa teatterillisen esittämisen ehdot leikkaavat modernin kokemuksen perustavimmat metafyysiset ja ideologiset ennakkoluulot. Kysymys kuuluu: pystyykö teatteri kohtaamaan jälkimmäiset omin ehdoin vai antautuuko se tiedostamattaan niille, jolloin se on aina jo hävinnyt pelin ennen kuin tämä on alkanutkaan? Tähän asti tuo kriittinen piste on jätetty tahallisesti tai tahattomasti kulissien kätköön. Kuitenkin joka kerta kun teatteri tänä aikana on onnistunut osumaan johonkin, on myös tuo kohtaamisen piste tullut enemmän tai vähemmän tahattomasti esiin. Mistä tuo leikkauspiste siis muodostuu ja mikä siinä sijaitsee? Vastaus on mitä ilmeisin: siinä sijaitsee ihmisen figuuri, hahmo. Teatterin ongelma niin kuin se tässä tematisoidaan on koko länsimaisen kokemisentavan ongelma. Se koskee yhtä lailla ihmismuotoon rajoittumista kuin ihmismuodon itsensä rajoittuneisuutta, ihmismuotoa kaiken rajoittamisen, rajanvedon, perustana ja perimmäisenä periaatteena.

Visuaaliset taiteet, samoin musiikki ja runous sekä näyttämötaiteiden puolella tanssi ovat onnistuneet viime vuosisatojen kuluessa murtautumaan tilaan, jota tavataan kutsua “non-figuratiiviseksi”, ei-esittäväksi. Teatterille vastaavanlainen vaatimus ei ole koskaan esittynyt samalla tavalla. Miksi ei? Syy lienee se, että teatteri on sitoutunut perustavan ilmaisuvälineensä, inhimillisen toimijan, ennalta oletettuihin rajoituksiin. Ihminen on mielletty milloin minkäkin olemuspuolensa – ruumiinsa, ajallisuutensa, tietämättömyytensä, sukupuolensa, taustansa, historiansa, yhteisönsä, rotunsa – vangiksi. Moderni teatteri on puolestaan keskittynyt kuvaamaan ihmisen kamppailua näiden lähtökohtaisten rajoitustensa kanssa: milloin teemana on ollut noiden rajoitusten murtaminen ja poistaminen niiden liiallisen alistavuuden, ahdistavuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja väkivaltaisuuden tähden; milloin taas kaikkien rajojen ylitys ja hukkaaminen, tästä seuraava hulluus ja veren vuodatus, ja lopulta rajojen uudelleentunnustaminen. Yhtä kaikki, molemmissa tapauksissa teatteri on ensisijaisesti ollut kiinnostunut ja huolestunut rajojen siirtelystä, venyttämisestä tai uudelleenvetämisestä. Vapaus on tunnustettu arvojen arvoksi, vapautuminen modernin draaman aiheeksi, mutta tuo vapautuminen on perimmältään ymmärretty projektina joka määrittyy dialektisessa suhteessa em. rajoihin ja rajoituksiin, niiden poistamisena tai tunnistamisena.

Tähän on tiivistynyt lopulta myös se “vastuu” jota teatteri on tuntenut ja kantanut  “maailmasta” ja sen “tilasta”. Toive toisesta, paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta (“pessimismi” tai “optimismi” ovat tässä suhteessa täysin vaihdannaisia), on se opetus mikä on haluttu kuulla ja nähdä jokaisen esityksen viimeisenä sanana. Näyttämön “yhteiskunnallisuus”, mistä on tullut on sen “merkittävyyden” synonyymi, on ymmärretty utopistisesti. Asettamalla näin mitan ja mallin todellisuudelle teatteri on samalla kuitenkin myös aina salaa allekirjoittanut todellisuuden logiikan; tehdessään itsestään “mahdollisen maailman” se on tehnyt itsestään sellaisen vain suhteessa tähän, olemassa olevaan, tämän maailman tulevaisuutena, ja saman tien salaa oikeuttanut vallitsevan järjestyksen joka myös toki tarvitsee “unelmansa”. Dramaatikko, ohjaaja, joka allekirjoittaa “yhteisen todellisuuden” avaa tiensä valtaan mutta allekirjoittaa samalla oman kuolemantuomionsa taiteilijana.

Aiemmille ohjelmilleen uskollisena teatteri on pyrkinyt esittämään maailman muutettavissa olevana, perimmältään ihmisen tekemänä. Mutta julistaessaan maailman muuttamisen sanomaa, teatteri on samalla yhtynyt siihen ideologiaan, jonka vallassa kaikki vääryys tässä maailmassa tänään globaalilla tasolla tapahtuu. Tuo ideologia nojaa, perustaa ihmisen ideaan, ideaan ihmisestä perimmäisenä mahtina ja muodon antajana, hahmojen hahmona, maailman hahmottajana ja muotoilijana. Edistyksen aate, joka kohtaamastaan kritiikistään huolimatta käytännössä velvoittaa tällä hetkellä erotuksetta kaikkia maailman kansantalouksia, elää tästä samasta myytistä. “Se” tai “mikä” edistyy on ihmisen itsetoteutus. Samassa mielessä oma aikamme asettuu kaikkia edeltäneitä aikakausia vastaan, joiden kokemuksen lähtökohtana on ollut olosuhteiden muuttumattomuus ja tuon tilan vaaliminen. Edistyksen näkökulmasta jokainen askel muuhun suuntaan on väistämättä askel “taaksepäin”, ts. “huonompaan” päin. Tuolla aatteella on siten hallussaan monopoli koko “paremman” käsitteeseen: myytti paremmasta maailmasta, joka toteutuu maailmaa muuttamalla, ts. vain eräänlainen maallistunut käänne kristillisestä “tuonpuoleisesta”, oletus utopistisesta tilasta, jota kohden ollaan loputtomasti matkalla. Tätä paremman maailman -myyttiä myös teatteri on tähän päivään asti toistanut ja vaalinut.

Teatteri, sikäli kuin se määritelmällisesti on ihmisolion kanssa tekemisissä, seuraten ja kuvaten tämän edesottamuksia maailmassa muiden kaltaistensa kesken, ei ole kyennyt kyseenalaistamaan näitä kuten ei monia muitakaan luonteeltaan metafyysisiä oppeja. Voimme yhä olla yhtä mieltä Aristoteleen kanssa että teatteri “jäljittelee toimintaa” (mimeesis prakseoos), mutta tällöin ongelma on se miten tuo “toiminta” ymmärretään. Otammeko toiminnan ilmiön annettuna, jonkin ennalta annetun käsitteen määrittämänä? Tällöin on selvää, että jotakin todellakin vain “jäljitellään”, matkitaan, olivatpa tarinat sitten keksittyjä tai kerran todella tapahtuneita. Vaihtoehtona ei voi kuitenkaan olla toiminnan katkaisu, tyrehdyttäminen tai siitä pidättäytyminen. Sillä mitä muuta se olisi lopulta kuin itsemurhan suosittelemista? (Erilaiset spekulativiiset teoriat ovat tässä suhteessa tuoneet jo ajat sitten esiin kaiken oleellisen.) Ongelma on pikemmin siinä, että me emme uskalla kohdata toimintaa ilmiönä, sellaisenaan, lähtökohtaisessa määrittelemättömyydessään, outoudessaan, joka ei palaa tuttuun vaan vie meidät loputtomalle tutkimusmatkalle. Me näemme toimivassa ihmisessä yhä vain saman hahmon, hahmojen hahmon, “kuvittelukykymme” ruumiillistuman, sisäisten näkyjensä, ideoittensa toteuttajan, haaveilijan, taiteilijan, tieteilijän, poliitikon, kasvattajan ja ties minkä yhteiskunnallisen roolinsa edustajan – aina kuitenkin jonkun joko rajoituksissaan viihtyvän, niitä hyödyntävän tai sitten niiden uhrin, niistä kärsivän olennon. Siunaamme siis rajat ja etenemme niiden ehdoilla. Rajaamme ihmiskokemuksen samalla irti kaikista muista olioista, joita maailmankaikkeudessa laajoista tuhotoimenpiteistämme huolimatta on yhä lukuisia. Erotamme, rajaamme ihmisen ja samalla siunaamme hänen projektinsa ja progressionsa, tehtävänsä muuttaa kaikki omaksi kuvakseen. Tilanteessa jossa mikään korkeampi instanssi ei ole tarjoamassa ihmiselle esikuvaa, teemme itsestämme sellaisen, ihmisestä arvojen arvon. Uskomme näin kulkevamme kohden parempaa maailmaa, ja uskallamme luvata sen itsellemme, koska kerran näemme että muovaava työmme kantaa silminnähtäviä tuloksia, että kaikki ympärillämme alkaa toimia yhä enemmän samalla tavalla kuin me itse…

Teatteri on osaltaan ollut vapauttamassa ihmiskuntaa uskonnollisten ja poliittisten ideologioiden ikeestä. Tuon emansipaatioprosessin jäljiltä se nyt kuitenkin itse kituu voitetussa vapauden tilassa, samaisen vapauden, jonka nimissä toisaalla samaan aikaan ihminen vain orjuuttaa itseään ja lähimmäistään. Miten syvällä silloin ollaankaan kun teatteri joutuu todistelemaan “hyödyllisyyttään” samalle kansanmurhia ja yleistä kodittomuutta tuottavalle prosessille! Miksi näin on käynyt? Olisiko ollut parempi olla koskematta kirkon pyhiin oppeihin, hallitsijoiden mystisiin valtaoikeuksiin? Vai onko pikemmin käynyt niin, että vapaus kuvittelee saavuttaneensa itsensä ja pyrkii enää vain vakiinnuttamaan näin saavutetut edut, linnoittautumaan nykyisiin asemiinsa? Mutta miten vapaus voisi edes “saavuttaa” itsensä ellei se asettaisi ennalta itselleen rajoja, olemusta, määritelmää? Tänä päivänä vapaus määrittelee itsensä edelleen vain inhimillisinä tekoina ja aikaansaannoksina, voitettuna mahdollisuutena, toimintatilana, padottuna jokena, metsään raivattuna aukiona, tyrannin hirmuvallasta vapautettuna kansana, kansalaisoikeuksina, keskinäisen vaihdon yhteisesti sovittuina pelisääntöinä. Ei ymmärretä, ei haluta kuullakaan, että vapaus menisi ihmisen yli, tai että se saapuisi jostakin joka edeltää tykkänään kokemustamme, saatikka että se velvoittaisi meitä muuttumaan muuksikin kuin vain toimintakykyisemmiksi, tehokkaammiksi, kekseliäämmiksi ennalta määritellyn vapauden markkinoilla. Mutta toisin kuin tänä päivänä kaikissa leireissä halutaan uskoa ja uskotella, vapaus ei seuraa tästä rajoittamisen/rajan poiston logiikasta, puomien nostamisesta tai laskemisesta, järkevistä toimenpiteistä suhteessa “luontoon” tai vähempiarvoisiin, ts. takapajuisempiin maan- tai kansanosiin.

Teatterin, niin kuin ei minkään muunkaan taiteenlajin ole syytä kumartaa, edistää tätä logiikkaa. Jos teatteri ei välineensä vapaudessa ole tänä päivänä yhtä kehittynyt kuin muut taiteet, tämä voi tarkoittaa että sille varattu vapautumisen askel on vielä ottamatta, askel joka teatterin tapauksessa voi olla kenties vaikeampi ottaa kuin muiden taiteiden piirissä. Koska teatterin ilmaisuvälineenä on ihmisolento itse, kaikki muutokset tuon välineen suhteen muuttavat suoraan suhdettamme omaan olemisentapamme, josta emme kenties ole valmiit tinkimään. Kokemuksemme ankkuroituminen ennalta annettuun ihmisen hahmoon estää meitä kohtaamasta ihmisen ilmiötä. Me emme kenties pohjimmiltamme edes halua tietää siitä mitään. Siksi manifesti, vaatimus ilmaisun vapautumisen puolesta, on teatterin kohdalla vielä mahdollinen ja tuo vaatimus kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan:  ihmisen ilmiö on vapautettava ihmisen hahmosta.

Tämä tavoite ei ole minkään yksittäisenä näyttämöteoksen toteutettavissa. Siihen ei ole mitään yksittäistä keinollista ratkaisua. Kysymys on transformaation prosessista, johon tämä manifesti kutsuu yhtäläisesti ja erotuksetta kaikkia näyttämötaiteen parissa työskenteleviä.

Ihmisen esikuvasta luopuminen merkitsee, että me todenteolla ensin käännämme katseemme toinen toistemme puoleen tässä tilanteessa jossa meitä ei todellakaan kaitse enää mikään instanssi, aate eikä ihanne, ja kysymme itseltämme ja toinen toisiltamme, mitä tämän kaiken jälkeen meistä on jäänyt jäljelle. Mitä katseestamme on jäänyt jäljelle – mitä  yhä näkyy, kuuluu, ilmenee?

Tavoitteena on pyrkiä yhä uudestaan ja erilaisin keinoin loitontumaan siitä rajoitetusta antropomorfismista, joka on antanut kaikelle “antropomorfismille” perinteisesti kielteisen kaiun. Uskonnollisesta maailmankuvasta on vapauduttu arvostelemalla sen käsitysten antropomorfisuutta. Samalla näkökulma on kuitenkin käännetty vain toisinpäin, jolloin ihmisestä itsestään on tehty kaiken luomakunnan esikuva ja luoja. Näin perusteltu antropomorfismi on kuitenkin yhtä rajoittunutta kuin aiemmin, tai kenties vain vielä rajoittuneempaa, sikäli kuin se pyrkii saamaan meidät vakuuttumaan siitä, että “ei ole olemassa muuta kuin tämä maailma”, ts. että sille on tämän elämän rajoissa tehtävä kaikki mahdollinen. Progression kiihtyvyys, sen sumeilematon kiihkeys, juontuu samasta vihasta jota vanki tuntee selliään kohtaan.

Havaintomme ihmiskasvoista, puhuvasta päästä, käsistä ja jaloista, samoin kuin niiden välineellisestä arvosta on meihin syvälle piirtynyt. Tuosta jäsennyksestä, jolla ihmisolon kannalta on olennainen merkityksensä, ei pidä kiirehtiä pois. Totaalinen hahmon kieltäminen, sen itsetarkoituksellinen murtaminen, vääristäminen, defiguraatio, johtaa helposti jälleen vain dialektiikkaan hahmon, figuurin kanssa, jolloin tuloksena on enemmän tai vähemmän herooista ja subliimia kärsimysnäytelmää, kulttia, jossa uhrina on nyt hahmo itse, ja jossa voiton perii jokin entistä mahtavampi metafyysinen taho. Kuluneen vuosisadan moderni näyttämötaide tuntee lukuisia tällaisia ulosmurtautumisyrityksiä, joissa aikaansaadun reiän kautta on päädytty vain viereiseen, edellistä ehkä hiukan avarampaan selliin.

Ihmisen ilmiön voi kohdata vain vahvistamalla ja edistämällä siinä esiin tulevaa ääretöntä  äärellisyyttä. Erotuksena edelliseen, rajoitettuun ihmismuotoisuuteen, kutsumme tätä asennetta yleistetyksi antropomorfismiksi. Sen keinona on laajentaa ihmisen ilmiö kaikkeen olevaan. Tämän kuvittelukyvyn harjaannuksen myötä ihmishahmo kokee liukenemisen ja irtautuu niistä identifikatorisista kiinnikkeistä joihin olemme sen havainnossamme vuosituhansien saatossa kytkeneet. Eräällä tavalla palaamme ajattelemaan, havainnoimaan leikkivän lapsen tavoin. Mutta tällä leikillä jota kutsumme teatteriksi etsimme eri asiaa kuin lapsi. Me emme tavoittele maailman hallittavuutta, emme muunna maailmaa omaksi kuvaksemme vaan päinvastoin pyrimme purkamaan tuota rakentamaamme liian täydellistä kuvaa, niin että oliot voisivat tästä lähin tulla meitä vastaan ja puhutella meitä enemmän niiden omin ehdoin, kaikessa vieraudessaan, ainutlaatuisuudessaan, joka ei palaudu omiin määrityksiimme ja omaan olemassaolontapaamme.

Ihmisellä on omalaatuinen oikeus jäljitellä muita maailmassa kohtaamiaan oliota, osallistua toisiin kokemuksiin. Tästä oikeudesta voisi nyt tulla meidän velvollisuutemme. Kysymyksessä on uudestisyntymisen harjoittaminen, oman syntyneisyytensä, oliona olemisen tosiasian tunnistaminen, ja sen kautta, erotuksetta ja yhtaikaa, muiden olioiden ja oliolajien moninaisuuden kohtaaminen. Ei: “moniarvoisuus”, ei “erilaisuus” arvona, vaan kokemus itsen ja muiden olioiden syntyneisyydestä. Tällöin kohtaaminen olioiden välillä ei enää perustu minän ja muiden, subjektin ja objektin, katsojan ja esiintyjän vastakkaisuuteen. “Naiivius”, joka aina on ollut kaikkein tasokkaimman taiteen tunnusmerkki, ei ole hyväuskoisuutta, lapsellisuutta, vaan ilmiön kohtaamista ja vahvistamista tuolla puolen kaikkien ennakkoluulojen ja etukäteismääreiden, sen omaan olemassaoloon liittyvän ainutlaatuisuuden ja loiston esiin loihtimista. Tehdä tämä ihmisen kohdalla on menemistä ihmisen tuolle puolen noudattaen ja vahvistaen sitä kaiken kuvittelukyvyn ylittävää liikettä joka ihmisessä ilmenee. Tämä pidemmälle kurottautuminen ulos ihmisen hahmosta, ei ole progressiota eikä projektia vaan oudon ja ei-inhimillisen kohtaamista, sille avautumista. Se on avoimmuutta muille universumin muodoille ja kokemuksille, joista eräät ovat ihmisolomuotoon verrattuina vähemmän kompleksisia, toiset taasen ylittävät sen käsittämättömällä tavalla.

Näyttämöllä ei ole esikuvaa. Tämä esikuvattomuus ilmenee juuri näyttämöllä positiivisena luovana tilana, kokemuksen kokemuksena omasta loputtomuudestaan. Tämä ei tarkoita, että ihminen alkaisi jälleen luulla itsestään liikoja, olevansa kaikki, yleistävänsä oman totunnaisen kokemisentapansa. Tämä tarkoittaa, että itsen ulkopuolelle ulottuminen on otettava kirjaimellisesti, astumisena toisiin, itselle perustavalla tavalla vieraisiin ja omaan palautumattomiin tiloihin. Ihmismuotoisuuden yleistäminen, sen ilmentäminen että voin olla halutessani kaikki, mikä tahansa, tarkoittaa tässä että tunnustan kokemusten rikkauden, kohtaan erilaisten kokemusten äärettömän moninaisuuden, yrittämättä palauttaa kaikkia kokemuksia omaani, inhimilliseen tapaani kokea. Lainaan kasvoni naamion tavoin sille mikä ei ole inhimillistä ja annan ei-inhimillisen katsoa naamion läpi. Tämä kokemus ei lisää mahtiani vaan on yhtaikaisen mahdottomuuteni, loputtoman erilaisuuteni tunnustamista. Ymmärrys maailman ja kokemuksen yhteydestä, kaikkien kokemusten keskinäisestä vaikuttavuudesta, on teatterille luonteenomaista ajattelua, idea, jota jokainen teatteritaiteilija kunnioittaa. Tämän ymmärryksen kieltäminen on tapahtunut aina “todellisuuden” nimissä, jota teatteri on pelännyt ja jonka kanssa se joko halusta tai pakosta on tavannut veljeillä.

Jos jostakin teatterin täytyisi vapautua, se olisi siis se modaalinen vankila johon se koko länsimaisen historiansa ajan on ollut suljettuna ja jonka mukaan teatteri koostuu maailman “mahdollisista” esityksistä. Tällöin teatteritapahtuma on aina jo ennalta sovitusti rajattu tapahtumaan illuusioiden “epätodellisessa” aavepiirissä, suhteessa johonkin toiseen, “olemassa olevaan” maailmaan, sen mahdollisuutena. Moderni teatteritalo, teatterin sulkeminen synkkiin ja monin tavoin eristettyihin tiloihin, omalta osaltaan palvelee ideaa “ulkopuolisen” maailman toisintamisesta. Ei tarvitse kuitenkaan rikkoa mitään konventioita saati muureja tästä tilasta vapautumiseksi. Riittää kun esitys alkaa suhtautua itse itseensä todellisuutena, riittää että teatteri alkaa uskoa itseensä tapahtumana, riittää että ymmärretään että jokainen koettu kokemus on sinällään tapahtuma joka koskettaa kaikkia, ja että kokemuksen tuottaminen itselle ja toiselle on myös toimintaa. Ainahan teatterilaisten  piirissä puhutaan tähän tapaan, mutta miksi niin harvoin, jos koskaan, näkee esityksiä jotka pyrkisivät ilmentämään tämän vakaumuksen todellisuutta? Miksi teatteri häpeää omintaan, sortuu itsesensuuriin? Siksikö että sen viesti on alusta lähtien ollut liian suuressa ristiriidassa ympäristönsä kanssa tullakseen ajateltavaksi, saati julkilausutuksi?

Ihmisen toivo on kaiken rajoittuneen ihmismuotoisuuden, kaiken “humanismiksi” itseään kutsuvan selän takana, päättäväisesti ei-inhimillisessä. Se mikä meitä toisessa ihmisessä kauneimmillaan kohtaa aina ylittää ihmisen. Vain siihen, mitä ihminen ei ole, hän voi varauksetta luottaa – kiveen, kasviin, eläimeen, mereen, maahan ja avaruuteen. Vain sitä vasten hän voi kohdata, ymmärtää ja saada takaisin myös oman kokemuksensa erityislaadun. Kuinka ihminen voisi odottaa saavansa vastakaikua avaruudesta kun hän ei onnistu saamaan sitä edes lähimmältä elävältä ympäristöltään? Avaruudestakin hän löytää vain uuden autiomaan. Tämänkaltainen vapautuminen ei ole tulosta rajojen ylittämisestä tai niiden kunnioittamisesta, vaan avautumisesta rajoittamattomalle. Tuo avautuminen on itsessään näyttämöllistä ja se kutsuu kaikkia olentoja ääreensä, koska se on avautumista olemiselle sen moninaisuudessa ja ainutkertaisuudessa. Ihmisen ilmiö on näyttämön ilmiö ja teatteri on tuon ilmiön kohtaamisen paikka.

Esa Kirkkopelto
Helsingissä 28.4.2004