TOISISSA TILOISSA PÄHKINÄNKUORESSA

Toisissa tiloissa on vuonna 2004 perustettu helsinkiläinen esitystaiteen kollektiivi.

Toimintamme ytimenä ovat kollektiiviset ruumiilliset harjoitteet, joiden avulla päästään kosketuksiin ihmisille vieraiden olemis- ja kokemusmuotojen kanssa, eli vierailemaan ”toisissa tiloissa”. Viikoittaisissa harjoituksissamme keksimme  jatkuvasti uusia harjoitteita ja kehitämme olemassa olevia edelleen.

Osallistavat esityksemme pohjautuvat näihin harjoitteisiin. Helpoilla ja yksinkertaisilla tekniikoilla viemme myös esityksiimme osallistuvan yleisön toisiin tiloihin. Opetamme harjoitteita myös työpajoissa ja demonstroimme niitä julkisissa tiloissa ja tapahtumissa.

Toisissa tiloissa -kollektiiviin kuuluu noin 20 eri alojen taiteilijaa.

Kuva Petri Summanen

JATKUVA HARJOITTELU

Jatkuva viikoittainen harjoittelu on Toisissa tiloissa -kollektiivin toiminnan kivijalka. Harjoittelu on yhdessä tapahtuvaa muuttumista. Erilaisten ilmiöiden ruumiillistamisen tutkimus on kollektiivista, jatkuvaa ja  pitkäkestoista toimintaa.

Ryhmämme pitkäjänteinen, vuodesta 2004 katkeamatta jatkunut viikottainen harjoittelukulttuuri on kansainvälisestikin huomionarvoista. Se muodostaa poikkeuksellisen toimintatavan ammattikentällä, jossa hankkeet ovat usein lyhytkestoisia ja taiteilijan työnkuva erilaisten keikkojen pirstomaa. Harjoittelun jatkuvuus vastaa myös ekologisiin haasteisiin: muutos on hidasta ja vaatii sitoutumista. Harjoitteluun sitoutuminen luo pohjan ja uskottavuuden Toisissa tiloissa -ryhmän esiintymisille ja julkiselle muutosagendalle.

Kuvassa harjoite Voimalinja.

Kuva Yehia Eweis

HARJOITTEET

Harjoitteiden taustalla on näkemys, jonka mukaan kosketus vieraiden kokemusmaailmojen kanssa muuttaa meitä ja toimintaamme kokonaisvaltaisesti. Se kasvattaa meitä ymmärrykseen ja vastuuseen oliolajien tasa-arvosta ja keskinäisestä riippuvuudesta.

Harjoitteemme perustuvat tarkkoihin mutta yksinkertaisiin ruumiintekniikoihin, jotka jokainen voi sovittaa omalle ruumiilleen. Harjoitteet soveltuvat siis kaikille, iästä, kunnosta ja taustasta riippumatta.

Harjoitteen tuoma kokemus kestää yhtä kauan kuin harjoittelija ylläpitää tekniikkaa. Eli kun tekniikan purkaa, niin kokemus lakkaa. Harjoitteen avulla tarkastellaan kunkin harjoitteen aiheena olevaa asiaa ja nautitaan siitä, yksin ja yhdessä. Harjoite syvenee aina sitä uudelleen tehtäessä!

Kuvassa harjoite Raunioituminen.

Kuva Attilio Imrogno

TYÖPAJAT

Ryhmän toiminnan pitkän tähtäimen pedagogisena päämääränä on harjoitteiden saattaminen mahdollisimman moninaisten ja laajojen yleisöjen ulottuville. Työpajat ovat oivallinen, helppo ja miellyttävä tapa oppia harjoitetekniikkaamme.

Toisissa tiloissa -työpajat sopivat kaikille, iästä, kunnosta ja aiemmasta harrastuneisuudesta riippumatta. Työpajat voivat olla eri mittaisia, noin kolmesta tunnista kokonaiseen päivään. Voimme sovittaa työpajan sisältämiä harjoitteita hyvin monenlaisiin eri teemoihin.

Ota yhteyttä ja sovi omasta työpajasta! (info@toisissatiloissa.net)

Kuva Antti Ahonen

EKOLOGIA

Toisissa tiloissa etsii toiminnallaan keinoja, joiden avulla ihmiset voisivat muuttaa tapojaan vastaamaan paremmin antroposeenin ja ekokatastrofin haasteisiin. Ryhmän päämääränä on lisätä ymmärrystä lajienvälisyydestä ja ihmiskunnan roolista osana ekologista systeemiä. Kaikki ryhmän viime vuosien esityshankkeet käsittelevät ihmisen paikkaa ja vastuuta osana ekosysteemiä ja sen monimuotoisuuden säilyttämistä.

Ryhmän toiminta ehdottaa, että merkittäviä elämyksiä ja kokemuksia voi saada lähellä, matkustamatta kauas. Kollektiivin esitykset, työpajat ja harjoittelu tähtäävät uudenlaiseen ihmisten väliseen olemiseen ja yhteisöllisyyteen ja tarjoavat ekokriisin jälkeiseen aikaan tähtäävän vaihtoehdon ihmisyydelle, siirtymisen kuluttajasta kansalaiseksi ja ihmiseksi.

Kuva Yehia Eweis

Kuva Kansallisgalleria / Pirje MykkänenKuva Jaakko RuuskaKuva Paula TellaKuva Mika EloKuva Essi Hurme
Previous
Next

TÄSSÄ MUUTAMIA RYHMÄN TOIMINTAAN LIITTYVIÄ KIRJOITUKSIA, JOTKA OVAT LUETTAVISSA VERKOSSA

Linkkejä yksittäisten esitysten arvioihin kunkin esityksen sivulta produktiot-osiosta!

Riikka Niemelän taidehistorian alan väitöskirja Performatiiviset jäljet. Teos ja tallenne esityslähtöisessä mediataiteessa. Yhtenä Riikan tutkimuskohteena on ollut Toisissa tiloissa -kollektiivin Susisafari! Turun yliopisto, 2019.

Esa Kirkkopelto, “Erään poron tunnustuksia. Laumaeläin esityksen toisena”. Teatteri ja Tutkimus 7, ”Esitys ja toiseus”, toim. Anna Thuring & Anu Koskinen & Tuija Kokkonen, Teatterintutkimuksen seura, 2018.

Erica Cirino, “The People Who Pretend to Be Wolves”. Citylab, 20.3.2018.

Eeva Kemppi, “Puiden jälkiä. Muistokirjoitus Tokoinrannasta marraskuussa 2017 kaadetuille Hevoskastanjoille”. Mustarinda, 2017.

Jaakko Ruuska, The Art of Metamorphosis – Other Spaces. Sivut 42 – 44, Tinfo e-julkaisut 2015, Tinfo News – Sustainability, Resilience and Performance Utopias.

Esa Kirkkopelto, The Ethics of  Gastropods. An analysis of a Trans-Human Practice.  Eurozine, 21.10.2015.

Esa Kirkkopelto, Virtuaalisen materian jäljillä, Ruukku 3, 2015.

Hanna-Mari Kuivalaisen ohjaama radiodokumentti Ylimääräinen pää, Yle 2015. Kuunneltavissa Yle Areenassa.

Lue lisää
Yleistetyn antropomorfismin manifesti
Tilapäiset absoluutit: Yleistetyn antropomorfismin toinen manifesti
Harjoitteluperiaatteet
Lue lisää

Nämä kirjoitukset kertovat lisää ryhmän taiteellisista periaatteista ja tavoitteista.

Yleistetyn antropomorfismin manifesti

Siinä missä muut taiteenlajit ovat 1800-luvulta lähtien saavuttaneet maksimaalisen ilmaisullisen ja keinollisen vapauden, kärsii teatteri yhä 2000-luvulle siirryttäessä rajoituksista, jota estävät taiteenlajin kehittymistä muiden taiteenlajien veroisena ja yhtä vakavasti otettavana ilmiönä.

Kysymys ei ole enää poliittisista, siveellisistä tai uskonnollisista rajoituksista, joiden kanssa länsimainen teatteri on saanut kamppailla syntyajoistaan lähtien. Suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan teatteri on vapaampaa kuin koskaan historiansa aikana. Yhteiskunnallinen vapautuminen ei ole kuitenkaan vapauttanut teatteria sisäisistä rajoituksistaan. Nuo rajoitukset eivät toki koske pelkästään teatteria, mutta ne lankeavat juuri teatterin osaksi, tulevat siellä esiin, vaikeuttavat sen tekoa ja muodostavat näin ongelman joka teatterin tulisi voida kohdata.

Yksinkertaisimmassa ja ilmeisimmässä muodossaan kyseiset rajoitukset ilmenevät siinä yleismaailmallisesti  vallitsevassa tosiasiassa, että teatteri enää harvoin koskettaa ketään, ei kykene haastamaan ympäröivää todellisuutta, eristyy, ei pysty perustelemaan olemassaoloaan muiden taiteenlajien rinnalla muutoin kuin traditionaalisin ja institutionaalisin syin. Mutta ongelma ei varmasti ole ideoiden puutteessa tai siinä että lahjakkaimmat kyvyt ohjautuisivat teatterin ohi muille, ”muodikkaimmille” taiteen alueille. Ongelma ei ole myöskään tukipoliittinen. Varsinkaan ei syynä ole yleisön huono maku. On päinvastoin ilmeistä, että teatteri maistuu pahalta jos se ei edes itse kykene pitämään itsestään.

Ongelman ydin sijaitsee siinä pisteessä jossa teatterillisen esittämisen ehdot leikkaavat modernin kokemuksen perustavimmat metafyysiset ja ideologiset ennakkoluulot. Kysymys kuuluu: pystyykö teatteri kohtaamaan jälkimmäiset omin ehdoin vai antautuuko se tiedostamattaan niille, jolloin se on aina jo hävinnyt pelin ennen kuin tämä on alkanutkaan? Tähän asti tuo kriittinen piste on jätetty tahallisesti tai tahattomasti kulissien kätköön. Kuitenkin joka kerta kun teatteri tänä aikana on onnistunut osumaan johonkin, on myös tuo kohtaamisen piste tullut enemmän tai vähemmän tahattomasti esiin. Mistä tuo leikkauspiste siis muodostuu ja mikä siinä sijaitsee? Vastaus on mitä ilmeisin: siinä sijaitsee ihmisen figuuri, hahmo. Teatterin ongelma niin kuin se tässä tematisoidaan on koko länsimaisen kokemisentavan ongelma. Se koskee yhtä lailla ihmismuotoon rajoittumista kuin ihmismuodon itsensä rajoittuneisuutta, ihmismuotoa kaiken rajoittamisen, rajanvedon, perustana ja perimmäisenä periaatteena.

Visuaaliset taiteet, samoin musiikki ja runous sekä näyttämötaiteiden puolella tanssi ovat onnistuneet viime vuosisatojen kuluessa murtautumaan tilaan, jota tavataan kutsua ”non-figuratiiviseksi”, ei-esittäväksi. Teatterille vastaavanlainen vaatimus ei ole koskaan esittynyt samalla tavalla. Miksi ei? Syy lienee se, että teatteri on sitoutunut perustavan ilmaisuvälineensä, inhimillisen toimijan, ennalta oletettuihin rajoituksiin. Ihminen on mielletty milloin minkäkin olemuspuolensa – ruumiinsa, ajallisuutensa, tietämättömyytensä, sukupuolensa, taustansa, historiansa, yhteisönsä, rotunsa – vangiksi. Moderni teatteri on puolestaan keskittynyt kuvaamaan ihmisen kamppailua näiden lähtökohtaisten rajoitustensa kanssa: milloin teemana on ollut noiden rajoitusten murtaminen ja poistaminen niiden liiallisen alistavuuden, ahdistavuuden, epäoikeudenmukaisuuden ja väkivaltaisuuden tähden; milloin taas kaikkien rajojen ylitys ja hukkaaminen, tästä seuraava hulluus ja veren vuodatus, ja lopulta rajojen uudelleentunnustaminen. Yhtä kaikki, molemmissa tapauksissa teatteri on ensisijaisesti ollut kiinnostunut ja huolestunut rajojen siirtelystä, venyttämisestä tai uudelleenvetämisestä. Vapaus on tunnustettu arvojen arvoksi, vapautuminen modernin draaman aiheeksi, mutta tuo vapautuminen on perimmältään ymmärretty projektina joka määrittyy dialektisessa suhteessa em. rajoihin ja rajoituksiin, niiden poistamisena tai tunnistamisena.

Tähän on tiivistynyt lopulta myös se ”vastuu” jota teatteri on tuntenut ja kantanut  ”maailmasta” ja sen ”tilasta”. Toive toisesta, paremmasta ja oikeudenmukaisemmasta maailmasta (”pessimismi” tai ”optimismi” ovat tässä suhteessa täysin vaihdannaisia), on se opetus mikä on haluttu kuulla ja nähdä jokaisen esityksen viimeisenä sanana. Näyttämön ”yhteiskunnallisuus”, mistä on tullut on sen ”merkittävyyden” synonyymi, on ymmärretty utopistisesti. Asettamalla näin mitan ja mallin todellisuudelle teatteri on samalla kuitenkin myös aina salaa allekirjoittanut todellisuuden logiikan; tehdessään itsestään ”mahdollisen maailman” se on tehnyt itsestään sellaisen vain suhteessa tähän, olemassa olevaan, tämän maailman tulevaisuutena, ja saman tien salaa oikeuttanut vallitsevan järjestyksen joka myös toki tarvitsee ”unelmansa”. Dramaatikko, ohjaaja, joka allekirjoittaa ”yhteisen todellisuuden” avaa tiensä valtaan mutta allekirjoittaa samalla oman kuolemantuomionsa taiteilijana.

Aiemmille ohjelmilleen uskollisena teatteri on pyrkinyt esittämään maailman muutettavissa olevana, perimmältään ihmisen tekemänä. Mutta julistaessaan maailman muuttamisen sanomaa, teatteri on samalla yhtynyt siihen ideologiaan, jonka vallassa kaikki vääryys tässä maailmassa tänään globaalilla tasolla tapahtuu. Tuo ideologia nojaa, perustaa ihmisen ideaan, ideaan ihmisestä perimmäisenä mahtina ja muodon antajana, hahmojen hahmona, maailman hahmottajana ja muotoilijana. Edistyksen aate, joka kohtaamastaan kritiikistään huolimatta käytännössä velvoittaa tällä hetkellä erotuksetta kaikkia maailman kansantalouksia, elää tästä samasta myytistä. ”Se” tai ”mikä” edistyy on ihmisen itsetoteutus. Samassa mielessä oma aikamme asettuu kaikkia edeltäneitä aikakausia vastaan, joiden kokemuksen lähtökohtana on ollut olosuhteiden muuttumattomuus ja tuon tilan vaaliminen. Edistyksen näkökulmasta jokainen askel muuhun suuntaan on väistämättä askel ”taaksepäin”, ts. ”huonompaan” päin. Tuolla aatteella on siten hallussaan monopoli koko ”paremman” käsitteeseen: myytti paremmasta maailmasta, joka toteutuu maailmaa muuttamalla, ts. vain eräänlainen maallistunut käänne kristillisestä ”tuonpuoleisesta”, oletus utopistisesta tilasta, jota kohden ollaan loputtomasti matkalla. Tätä paremman maailman -myyttiä myös teatteri on tähän päivään asti toistanut ja vaalinut.

Teatteri, sikäli kuin se määritelmällisesti on ihmisolion kanssa tekemisissä, seuraten ja kuvaten tämän edesottamuksia maailmassa muiden kaltaistensa kesken, ei ole kyennyt kyseenalaistamaan näitä kuten ei monia muitakaan luonteeltaan metafyysisiä oppeja. Voimme yhä olla yhtä mieltä Aristoteleen kanssa että teatteri ”jäljittelee toimintaa” (mimeesis prakseoos), mutta tällöin ongelma on se miten tuo ”toiminta” ymmärretään. Otammeko toiminnan ilmiön annettuna, jonkin ennalta annetun käsitteen määrittämänä? Tällöin on selvää, että jotakin todellakin vain ”jäljitellään”, matkitaan, olivatpa tarinat sitten keksittyjä tai kerran todella tapahtuneita. Vaihtoehtona ei voi kuitenkaan olla toiminnan katkaisu, tyrehdyttäminen tai siitä pidättäytyminen. Sillä mitä muuta se olisi lopulta kuin itsemurhan suosittelemista? (Erilaiset spekulativiiset teoriat ovat tässä suhteessa tuoneet jo ajat sitten esiin kaiken oleellisen.) Ongelma on pikemmin siinä, että me emme uskalla kohdata toimintaa ilmiönä, sellaisenaan, lähtökohtaisessa määrittelemättömyydessään, outoudessaan, joka ei palaa tuttuun vaan vie meidät loputtomalle tutkimusmatkalle. Me näemme toimivassa ihmisessä yhä vain saman hahmon, hahmojen hahmon, ”kuvittelukykymme” ruumiillistuman, sisäisten näkyjensä, ideoittensa toteuttajan, haaveilijan, taiteilijan, tieteilijän, poliitikon, kasvattajan ja ties minkä yhteiskunnallisen roolinsa edustajan – aina kuitenkin jonkun joko rajoituksissaan viihtyvän, niitä hyödyntävän tai sitten niiden uhrin, niistä kärsivän olennon. Siunaamme siis rajat ja etenemme niiden ehdoilla. Rajaamme ihmiskokemuksen samalla irti kaikista muista olioista, joita maailmankaikkeudessa laajoista tuhotoimenpiteistämme huolimatta on yhä lukuisia. Erotamme, rajaamme ihmisen ja samalla siunaamme hänen projektinsa ja progressionsa, tehtävänsä muuttaa kaikki omaksi kuvakseen. Tilanteessa jossa mikään korkeampi instanssi ei ole tarjoamassa ihmiselle esikuvaa, teemme itsestämme sellaisen, ihmisestä arvojen arvon. Uskomme näin kulkevamme kohden parempaa maailmaa, ja uskallamme luvata sen itsellemme, koska kerran näemme että muovaava työmme kantaa silminnähtäviä tuloksia, että kaikki ympärillämme alkaa toimia yhä enemmän samalla tavalla kuin me itse…

Teatteri on osaltaan ollut vapauttamassa ihmiskuntaa uskonnollisten ja poliittisten ideologioiden ikeestä. Tuon emansipaatioprosessin jäljiltä se nyt kuitenkin itse kituu voitetussa vapauden tilassa, samaisen vapauden, jonka nimissä toisaalla samaan aikaan ihminen vain orjuuttaa itseään ja lähimmäistään. Miten syvällä silloin ollaankaan kun teatteri joutuu todistelemaan ”hyödyllisyyttään” samalle kansanmurhia ja yleistä kodittomuutta tuottavalle prosessille! Miksi näin on käynyt? Olisiko ollut parempi olla koskematta kirkon pyhiin oppeihin, hallitsijoiden mystisiin valtaoikeuksiin? Vai onko pikemmin käynyt niin, että vapaus kuvittelee saavuttaneensa itsensä ja pyrkii enää vain vakiinnuttamaan näin saavutetut edut, linnoittautumaan nykyisiin asemiinsa? Mutta miten vapaus voisi edes ”saavuttaa” itsensä ellei se asettaisi ennalta itselleen rajoja, olemusta, määritelmää? Tänä päivänä vapaus määrittelee itsensä edelleen vain inhimillisinä tekoina ja aikaansaannoksina, voitettuna mahdollisuutena, toimintatilana, padottuna jokena, metsään raivattuna aukiona, tyrannin hirmuvallasta vapautettuna kansana, kansalaisoikeuksina, keskinäisen vaihdon yhteisesti sovittuina pelisääntöinä. Ei ymmärretä, ei haluta kuullakaan, että vapaus menisi ihmisen yli, tai että se saapuisi jostakin joka edeltää tykkänään kokemustamme, saatikka että se velvoittaisi meitä muuttumaan muuksikin kuin vain toimintakykyisemmiksi, tehokkaammiksi, kekseliäämmiksi ennalta määritellyn vapauden markkinoilla. Mutta toisin kuin tänä päivänä kaikissa leireissä halutaan uskoa ja uskotella, vapaus ei seuraa tästä rajoittamisen/rajan poiston logiikasta, puomien nostamisesta tai laskemisesta, järkevistä toimenpiteistä suhteessa ”luontoon” tai vähempiarvoisiin, ts. takapajuisempiin maan- tai kansanosiin.

Teatterin, niin kuin ei minkään muunkaan taiteenlajin ole syytä kumartaa, edistää tätä logiikkaa. Jos teatteri ei välineensä vapaudessa ole tänä päivänä yhtä kehittynyt kuin muut taiteet, tämä voi tarkoittaa että sille varattu vapautumisen askel on vielä ottamatta, askel joka teatterin tapauksessa voi olla kenties vaikeampi ottaa kuin muiden taiteiden piirissä. Koska teatterin ilmaisuvälineenä on ihmisolento itse, kaikki muutokset tuon välineen suhteen muuttavat suoraan suhdettamme omaan olemisentapamme, josta emme kenties ole valmiit tinkimään. Kokemuksemme ankkuroituminen ennalta annettuun ihmisen hahmoon estää meitä kohtaamasta ihmisen ilmiötä. Me emme kenties pohjimmiltamme edes halua tietää siitä mitään. Siksi manifesti, vaatimus ilmaisun vapautumisen puolesta, on teatterin kohdalla vielä mahdollinen ja tuo vaatimus kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan:  ihmisen ilmiö on vapautettava ihmisen hahmosta.

Tämä tavoite ei ole minkään yksittäisenä näyttämöteoksen toteutettavissa. Siihen ei ole mitään yksittäistä keinollista ratkaisua. Kysymys on transformaation prosessista, johon tämä manifesti kutsuu yhtäläisesti ja erotuksetta kaikkia näyttämötaiteen parissa työskenteleviä.

Ihmisen esikuvasta luopuminen merkitsee, että me todenteolla ensin käännämme katseemme toinen toistemme puoleen tässä tilanteessa jossa meitä ei todellakaan kaitse enää mikään instanssi, aate eikä ihanne, ja kysymme itseltämme ja toinen toisiltamme, mitä tämän kaiken jälkeen meistä on jäänyt jäljelle. Mitä katseestamme on jäänyt jäljelle – mitä  yhä näkyy, kuuluu, ilmenee?

Tavoitteena on pyrkiä yhä uudestaan ja erilaisin keinoin loitontumaan siitä rajoitetusta antropomorfismista, joka on antanut kaikelle ”antropomorfismille” perinteisesti kielteisen kaiun. Uskonnollisesta maailmankuvasta on vapauduttu arvostelemalla sen käsitysten antropomorfisuutta. Samalla näkökulma on kuitenkin käännetty vain toisinpäin, jolloin ihmisestä itsestään on tehty kaiken luomakunnan esikuva ja luoja. Näin perusteltu antropomorfismi on kuitenkin yhtä rajoittunutta kuin aiemmin, tai kenties vain vielä rajoittuneempaa, sikäli kuin se pyrkii saamaan meidät vakuuttumaan siitä, että ”ei ole olemassa muuta kuin tämä maailma”, ts. että sille on tämän elämän rajoissa tehtävä kaikki mahdollinen. Progression kiihtyvyys, sen sumeilematon kiihkeys, juontuu samasta vihasta jota vanki tuntee selliään kohtaan.

Havaintomme ihmiskasvoista, puhuvasta päästä, käsistä ja jaloista, samoin kuin niiden välineellisestä arvosta on meihin syvälle piirtynyt. Tuosta jäsennyksestä, jolla ihmisolon kannalta on olennainen merkityksensä, ei pidä kiirehtiä pois. Totaalinen hahmon kieltäminen, sen itsetarkoituksellinen murtaminen, vääristäminen, defiguraatio, johtaa helposti jälleen vain dialektiikkaan hahmon, figuurin kanssa, jolloin tuloksena on enemmän tai vähemmän herooista ja subliimia kärsimysnäytelmää, kulttia, jossa uhrina on nyt hahmo itse, ja jossa voiton perii jokin entistä mahtavampi metafyysinen taho. Kuluneen vuosisadan moderni näyttämötaide tuntee lukuisia tällaisia ulosmurtautumisyrityksiä, joissa aikaansaadun reiän kautta on päädytty vain viereiseen, edellistä ehkä hiukan avarampaan selliin.

Ihmisen ilmiön voi kohdata vain vahvistamalla ja edistämällä siinä esiin tulevaa ääretöntä  äärellisyyttä. Erotuksena edelliseen, rajoitettuun ihmismuotoisuuteen, kutsumme tätä asennetta yleistetyksi antropomorfismiksi. Sen keinona on laajentaa ihmisen ilmiö kaikkeen olevaan. Tämän kuvittelukyvyn harjaannuksen myötä ihmishahmo kokee liukenemisen ja irtautuu niistä identifikatorisista kiinnikkeistä joihin olemme sen havainnossamme vuosituhansien saatossa kytkeneet. Eräällä tavalla palaamme ajattelemaan, havainnoimaan leikkivän lapsen tavoin. Mutta tällä leikillä jota kutsumme teatteriksi etsimme eri asiaa kuin lapsi. Me emme tavoittele maailman hallittavuutta, emme muunna maailmaa omaksi kuvaksemme vaan päinvastoin pyrimme purkamaan tuota rakentamaamme liian täydellistä kuvaa, niin että oliot voisivat tästä lähin tulla meitä vastaan ja puhutella meitä enemmän niiden omin ehdoin, kaikessa vieraudessaan, ainutlaatuisuudessaan, joka ei palaudu omiin määrityksiimme ja omaan olemassaolontapaamme.

Ihmisellä on omalaatuinen oikeus jäljitellä muita maailmassa kohtaamiaan oliota, osallistua toisiin kokemuksiin. Tästä oikeudesta voisi nyt tulla meidän velvollisuutemme. Kysymyksessä on uudestisyntymisen harjoittaminen, oman syntyneisyytensä, oliona olemisen tosiasian tunnistaminen, ja sen kautta, erotuksetta ja yhtaikaa, muiden olioiden ja oliolajien moninaisuuden kohtaaminen. Ei: ”moniarvoisuus”, ei ”erilaisuus” arvona, vaan kokemus itsen ja muiden olioiden syntyneisyydestä. Tällöin kohtaaminen olioiden välillä ei enää perustu minän ja muiden, subjektin ja objektin, katsojan ja esiintyjän vastakkaisuuteen. ”Naiivius”, joka aina on ollut kaikkein tasokkaimman taiteen tunnusmerkki, ei ole hyväuskoisuutta, lapsellisuutta, vaan ilmiön kohtaamista ja vahvistamista tuolla puolen kaikkien ennakkoluulojen ja etukäteismääreiden, sen omaan olemassaoloon liittyvän ainutlaatuisuuden ja loiston esiin loihtimista. Tehdä tämä ihmisen kohdalla on menemistä ihmisen tuolle puolen noudattaen ja vahvistaen sitä kaiken kuvittelukyvyn ylittävää liikettä joka ihmisessä ilmenee. Tämä pidemmälle kurottautuminen ulos ihmisen hahmosta, ei ole progressiota eikä projektia vaan oudon ja ei-inhimillisen kohtaamista, sille avautumista. Se on avoimmuutta muille universumin muodoille ja kokemuksille, joista eräät ovat ihmisolomuotoon verrattuina vähemmän kompleksisia, toiset taasen ylittävät sen käsittämättömällä tavalla.

Näyttämöllä ei ole esikuvaa. Tämä esikuvattomuus ilmenee juuri näyttämöllä positiivisena luovana tilana, kokemuksen kokemuksena omasta loputtomuudestaan. Tämä ei tarkoita, että ihminen alkaisi jälleen luulla itsestään liikoja, olevansa kaikki, yleistävänsä oman totunnaisen kokemisentapansa. Tämä tarkoittaa, että itsen ulkopuolelle ulottuminen on otettava kirjaimellisesti, astumisena toisiin, itselle perustavalla tavalla vieraisiin ja omaan palautumattomiin tiloihin. Ihmismuotoisuuden yleistäminen, sen ilmentäminen että voin olla halutessani kaikki, mikä tahansa, tarkoittaa tässä että tunnustan kokemusten rikkauden, kohtaan erilaisten kokemusten äärettömän moninaisuuden, yrittämättä palauttaa kaikkia kokemuksia omaani, inhimilliseen tapaani kokea. Lainaan kasvoni naamion tavoin sille mikä ei ole inhimillistä ja annan ei-inhimillisen katsoa naamion läpi. Tämä kokemus ei lisää mahtiani vaan on yhtaikaisen mahdottomuuteni, loputtoman erilaisuuteni tunnustamista. Ymmärrys maailman ja kokemuksen yhteydestä, kaikkien kokemusten keskinäisestä vaikuttavuudesta, on teatterille luonteenomaista ajattelua, idea, jota jokainen teatteritaiteilija kunnioittaa. Tämän ymmärryksen kieltäminen on tapahtunut aina ”todellisuuden” nimissä, jota teatteri on pelännyt ja jonka kanssa se joko halusta tai pakosta on tavannut veljeillä.

Jos jostakin teatterin täytyisi vapautua, se olisi siis se modaalinen vankila johon se koko länsimaisen historiansa ajan on ollut suljettuna ja jonka mukaan teatteri koostuu maailman ”mahdollisista” esityksistä. Tällöin teatteritapahtuma on aina jo ennalta sovitusti rajattu tapahtumaan illuusioiden ”epätodellisessa” aavepiirissä, suhteessa johonkin toiseen, ”olemassa olevaan” maailmaan, sen mahdollisuutena. Moderni teatteritalo, teatterin sulkeminen synkkiin ja monin tavoin eristettyihin tiloihin, omalta osaltaan palvelee ideaa ”ulkopuolisen” maailman toisintamisesta. Ei tarvitse kuitenkaan rikkoa mitään konventioita saati muureja tästä tilasta vapautumiseksi. Riittää kun esitys alkaa suhtautua itse itseensä todellisuutena, riittää että teatteri alkaa uskoa itseensä tapahtumana, riittää että ymmärretään että jokainen koettu kokemus on sinällään tapahtuma joka koskettaa kaikkia, ja että kokemuksen tuottaminen itselle ja toiselle on myös toimintaa. Ainahan teatterilaisten  piirissä puhutaan tähän tapaan, mutta miksi niin harvoin, jos koskaan, näkee esityksiä jotka pyrkisivät ilmentämään tämän vakaumuksen todellisuutta? Miksi teatteri häpeää omintaan, sortuu itsesensuuriin? Siksikö että sen viesti on alusta lähtien ollut liian suuressa ristiriidassa ympäristönsä kanssa tullakseen ajateltavaksi, saati julkilausutuksi?

Ihmisen toivo on kaiken rajoittuneen ihmismuotoisuuden, kaiken ”humanismiksi” itseään kutsuvan selän takana, päättäväisesti ei-inhimillisessä. Se mikä meitä toisessa ihmisessä kauneimmillaan kohtaa aina ylittää ihmisen. Vain siihen, mitä ihminen ei ole, hän voi varauksetta luottaa – kiveen, kasviin, eläimeen, mereen, maahan ja avaruuteen. Vain sitä vasten hän voi kohdata, ymmärtää ja saada takaisin myös oman kokemuksensa erityislaadun. Kuinka ihminen voisi odottaa saavansa vastakaikua avaruudesta kun hän ei onnistu saamaan sitä edes lähimmältä elävältä ympäristöltään? Avaruudestakin hän löytää vain uuden autiomaan. Tämänkaltainen vapautuminen ei ole tulosta rajojen ylittämisestä tai niiden kunnioittamisesta, vaan avautumisesta rajoittamattomalle. Tuo avautuminen on itsessään näyttämöllistä ja se kutsuu kaikkia olentoja ääreensä, koska se on avautumista olemiselle sen moninaisuudessa ja ainutkertaisuudessa. Ihmisen ilmiö on näyttämön ilmiö ja teatteri on tuon ilmiön kohtaamisen paikka.

Esa Kirkkopelto
Helsingissä 28.4.2004

Julkaistu: Nuori Voima, 2 / 2004.

Tilapäiset absoluutit: Yleistetyn antropomorfismin toinen manifesti

Tähän asti jokaisen globuksen tarkoitus on ollut kätkeä planeetta. Tänä päivänä planeetta, tuo vieras taivaankappale, murtautuu kuitenkin ulos maailman kaiken sisäänsä sulkevasta syleilystä yhä väkivaltaisemmin muodoin. Meidän ei tarvitse enää matkustaa kuuhun todetaksemme planeetan olemassaolon. Pelkkä vilkaisu maailmanlaajuisiin säätiedotuksiin tai talousuutisiin riittää muistutukseksi planetaarisesta olemassaolostamme. Maailma on tullut rajoilleen, ja nuo rajat ovat planetaariset.

Mutta vaikka jokainen meistä tietää kaiken tämän, jatkuu hyväosaisten kansojen elämä globaalien valtioiden ja valtioliittojen suojissa näennäisen muuttumattomasti niin kauan kuin se vain on mahdollista. Onko syynä vain yksien ahneus ja halu elää toisten kustannuksella? Emme halua kuunnella selityksiä, jotka perustuvat yksilön vapaaseen päätäntävaltaan ja valintaan, sillä samaan ideaan perustuu myös vallitseva epäoikeudenmukainen maailmanjärjestys. On helppo olla yhtä mieltä siitä että globuksen ja planeetan välisen ristiriidan ratkaiseminen vaatii sekä suuria muutoksia erilaisissa yhteiskunnallisissa rakenteissa että perustavanlaatuisen muutoksen yksilöiden sydämissä, tavassa havaita, ajatella ja haluta. Yhdet julistavat ja vaativat muutosta yhdessä päässä, toiset taas toisessa päässä. Täydentävätkö vaatimukset toisiaan vai kumoavatko ne toinen toisensa? Ilmeisesti sekä että. Samasta syystä mikään ei tunnu todella muuttuvan. Toistaiseksi vallitsee tuskin ymmärrystä siitä, kuinka globaalin maailman ja sen asukkaan, porvarillisen subjektin muuttuminen voisi olla mahdollista yhtaikaa ja suhteessa toinen toisiinsa.

Tämän manifestin tarkoitus on irtisanoutua perustasta, Järjestä, joka liittää porvarillisen subjektin ja globaalin maailmanjärjestyksen toisiinsa, sekä osoittaa mitä tästä irtisanoutumisesta seuraa. Manifesti täydentää ja laajentaa aikaisempaa “yleistetyn antropomorfismin” manifestia (1). Uuden manifestin kohteena ei ole pelkkä ihmishahmo vaan myös inhimillisen kokemuksen perustava hahmo, Järki. Strategiana on kuten aiemmin viedä kritisoitava muoto äärimmäisyyksiin: yleistämällä ja vahvistamalla sen muotoja ja toimintoja siinä määrin, että ne muuntuvat lopulta ei-inhimillisiksi. Tilapäiset absoluutit ovat sekä keinot toteuttaa tämä hanke että sen tulos. Ne ovat fiktio, jonka Järki luo omasta muodonmuutoksestaan. Jotta ymmärtäisimme, kuinka näihin muodostelmiin päädytään ja miksi päätyminen on omalla tavallaan välttämätöntä, on meidän ensin kuunneltava satua, jonka Järki kertoo omasta kohtalostaan.

(1) Ks. Nuori voima 2 / 2004. Ensimmäinen manifesti keskittyi tapaan jolla teatteri voisi uudistaa itseään. Manifesti esitti ei-figuratiivisen teatterin vaatimuksen, jossa ihmisen ilmiö korvaisi ihmisen hahmon. Manifestin mukaan tämä on mahdollista vain yleistämällä ihmismuoto ja lainaamalla se vapaasti kaikille muille olioille ja niiden kokemistavoille. Näyttämö muuntuisi täten tilaksi, jossa kaikkien olo- ja kokemusmuotoinen välinen tasa-arvo ja kommunikaatio kävisivät mahdollisiksi.

SATU

Moderni aika alkoi hetkellä, jona taivas laskeutui maan päälle. Seurauksena ei ollut tuonpuoleisuuden päättyminen, maanpäällinen taivas, vaan sen sijaan kaikkien siihen asti tunnettujen metafyysisten sfäärien sekoittuminen: sekaannus taivaan ja maan, transsendenssin ja immanenssin, kuoleman ja elämän, ikuisuuden ja ajallisuuden, äärettömyyden ja äärellisyyden, jumaluuden ja ihmisyyden välillä. Moderni kaoottinen asiantila synnytti voimallisen fantasian, joka jatkuu yhä tänä päivänä. Tuon harhakäsityksen mukaan sfäärien vastakkaisuus kumoutuu ihmisessä: moderni porvarillinen subjekti on kaikkien tunnettujen metafyysisten vastakkainasettelujen syy, synteesi ja päämäärä. Siellä Missä tuo synteesi ei vielä vallitse, siellä ihmisen, porvarillisen maailmanvallan, tulee se toteuttaa.

Myöhemmät tapahtumat, koko moderni vallankumousten jälkeinen historia, todistavat kuitenkin, ettei mitään synteesiä ei ole kuitenkaan koskaan tapahtunut. Tosiasiassa moderni rationaalinen ihminen on vuoroin yhtä, vuoroin toista: vuoroin itsenä kieltävä askeetti, vuoroin himoilleen antautuva demoni; vuoroin ikävystymistään valittava kuluttaja, vuoroin maailmantilanteesta paniikin valtaan joutunut voimaton kansalainen; vuoroin maailmanvaltaa hamuava valloittaja, vuoroin ulkopuolisen terrorin viaton uhri… Sama mikä pätee yksilöihin, pätee niiden muodostamiin yhteisöihin aina valtioita ja valtioliittoja myöten.

Olemisentapamme dialektisuus on sen perimmäistä ristiriitaisuutta, joka puolestaan on vain toinen nimi kaaokselle, jota olemisentapamme edistää. Mitä järkeenkäyvempiä kuvauksemme annetusta asiantilasta ovat, sitä kaoottisempia ne ovat. Porvarillinen maailmanjärjestys on toinen nimi kaaokselle, jonka todellinen luonne näyttäytyy meille päivä päivältä yhä vääjäämättömämmin.

Kun moderni aika alkoi, ja kun kansat ja yksilöt joutuivat kaaoksen valtaan, heräsi heidän keskuudessaan myös uudenlainen henki, kritiikin henki. Kritiikin tarkoituksena oli palauttaa selkeys, luoda asioiden välille selvät, yhteisesti havaittavissa ja hallittavissa olevat kytkökset. Kaikkien olioiden välillä tuli vallita oikeudenmukaisuus, vapaus ja rauha. Tästä syystä laadultaan kaikkein teoreettisin kritiikki, Järjen kritiikki eli moderni filosofia, oli alusta alkaen myös poliittista kritiikkiä. Kritiikin henki oli salaa Henki itse, eli voima joka piti kaikki asiat ja oliot yhdessä ja erillään. Kritiikin päämääränä oli perustaa ja säilyttää olioiden läpinäkyvä järjestys, systeemi.

Ilmenemisensä historian alkuvaiheessa, Valistuksessa, Kritiikin henki ja Järki usein samaistettiin. Modernissa filosofiassa Järki tuli esiin ensin perusteettoman perustan, ehdottoman ehdon, perimmäisen perustan vaatimuksena (principium rationis). Vaatimus oli Jumalan ääni ihmisessä, joka ei tullut enää ihmisen ulkopuolelta, vaan ilmensi ihmisen omaa jumalaksi tulemista ja jumalan inhimillistymistä. Järki vaati ja lupasi: se vaati ykseyttä, kokonaisuutta ja kaikkien olioiden välistä systemaattista, lainmukaista järjestystä. Se lupasi uuden, kaaoksesta vapaan maailman, muttei voinut taata sitä. Kaikki riippui siitä että ihmiset seurasivat Järkeään, joka oli kaikille sama ja yhteinen. Järki puhui heidän sydämissään ja aivoissaan. Järki ymmärrettiin voimana, joka kutsui modernin subjektin esiin. Subjekti syntyi seuraamaan ja tottelemaan järkeä omana perimmäisenä ennakkoehtonaan, jonka varaan rakentuivat myös hänen suhteensa kanssasubjekteihin. Järki tarjosi perustan subjektien itse- ja uudelleentuotannolle. Perimmäinen syy, kaikkien syiden syy, oli rationaalisen subjektin vapaa tahto.

Järjen inhimillistäminen – sen irrottaminen aiemmasta absoluuttisesta maailman ulkopuolisesta viitepisteestä, Jumalasta – ei saanut kuitenkaan sekaannusta päättymään. Sekaannus oli radikaalia; sitä ei voinut kitkeä rationaalisin keinoin. Kun Järki nyt oli olemassa pelkästään itsensä varassa ja luotti yksin itseensä, uhkasi se saman tien hukata suhteellisuudentajunsa ja joutua kaaoksen armoille. Se synnytti tuonpuoleisia, elämälle vihamielisiä fantasioita; se alkoi synnyttää ”metafysiikkaa” termin modernissa kriittisessä merkityksessä. Järjen ehdottomat vaatimukset osoittautuivat liian äärettömiksi, liian absoluuttisiksi, sokeiksi ja vihamielisiksi ihmisiä itseään kohtaan. Sen lupaukset osoittautuivat epärealistisiksi. Kaiken seurauksena Järki menetti luotettavuutensa sekä yksilön omatuntona että kansojen ohjaajana. järki oli alistettava Kritiikin hengelle. Järki oli palautettava olemassaolon äärellisten ja empiiristen ehtojen ääreen; sen oli hyväksyttävä ne ominaan, siitäkin huolimatta, ettei rationaalinen subjekti syvällä sielunsa sisimmässä saattanut uskoa niihin. Missio oli paradoksaalinen, sillä se toteutettiin samaan aikaan Järjen itsensä nimissä, Järjen itse-kritiikkinä, vaikka tosiasiassa kysymys oli Järjen ja kritiikin hengen eroamisesta. Sikäli kuin tätä ei vielä ymmärretty tai nähty, ihminen koki perustansa ristiriitaisena ja olemassaolonsa traagisena.

Tulkinta paljasti rationaliteetin inhimillisen luonteen. Päämäärän sijasta Järjestä tuli uudenlainen kohtalo ja modernin pessimismin lähde. Järki koettiin vankilaksi, josta tuli vapautua. Tämä asiaintila sai aikaan uuden käänteen Järjen historiassa: Järjen kritiikin kritiikki syntyi yrityksenä hylätä traaginen ja fatalistinen näkemys ja kohdata ei-inhimillisen Järjen mahdollisuus – Järki, joka ei enää pyrkinyt ymmärtämään itseään ja näkemään itsensä läpi aina katkeraan loppuun asti.

Tämä manifesti on yksi yritys monien yritysten sarjassa viedä tämänkaltainen kritiikki äärirajoilleen ja osoittaa, mitä silloin on odotettavissa. Kivutaksemme uudelleen rationaalisille rajoillemme on meidän on kuitenkin pyrittävä välttämään tietyt sudenkuopat ja moneen kertaan kuljetut polut. Sitä varten asetamme itsemme ensin testiin ja kysymme itseltämme sarjan kysymyksiä, jotka koskevat tapaamme ajatella tänä päivänä ihmisen ja luonnon suhdetta.

KUULUSTELU

Entä jos Järki ei olisikaan pelkästään meidän, historiallisten kansojen ja yksilöiden, ominaisuus ja omaisuutta? Entä jos Järki ei olisikaan pelkkä inhimillinen etuoikeus, ja siten sen erityisen tuskan lähde? Eikö ”tietty Järki” loppujen lopuksi vallitse kaikkien olioiden parissa? Emmekö ole oppineet perustavia taitojamme juuri opiskelemalla Järkeä: jäljittelemällä syitä ja tarkoitusperiä, jotka ilmenevät ympärillämme luonnossa? Esimerkiksi porot – eivätkö nekin ole järkeviä kaikissa toiminnassaan ja käytöksessään annettujen olosuhteiden rajoissa? Eivätkö kaikki olennot ole olennaisesti itsekeskeisiä ja lähinnä huolissaan omasta eloonjäämisestään ja sopeutumisestaan? Miksi emme siis me, ihmiseläimet? Me kyllä erotamme itsemme kaikista annetuista olosuhteista ja luomme omat olosuhteemme, maailman. Mutta ovatko nuo uudet olosuhteiden kokonaisuudet jotakin oleellisesti enemmän kuin poron olosuhteet? Ovatko maailmat vain ihmiskunnan kollektiivisia pesiä? – Jos ne eivät ole mitään muuta, silloin universumi tulisi katsoa läpikotaisin rationaaliseksi ja selitettävissä olevaksi. Kutsumme tätä näkökulmaa seuraavassa ”naturalistiseksi”. Jos ihmisten pesät taas ovat jotakin muuta ja enemmän kuin mehiläisten pesät, silloin Järki puolestaan on osoittanut olevansa autonominen voima, joka kykenee perustamaan itse itsensä ja asettumaan erikoisasemaan. Jälkimmäistä näkemystä voisi luonnehtia ”idealistiseksi”.

Päädyimmepä kumpaan tahansa johtopäätökseen, naturalistiseen tai idealistiseen, eteemme nousee kysymys järjen päämääristä. Naturalismin näkökannalta luonnon tutkimus viitoittaa päämäärät myös ihmislajille: luonnontutkimuksesta itsestään tulee ihmisen evoluution väline, jonka keinoin ihminen voi loputtomasti parantaa luontaisia kykyjään, parantaa elinolosuhteitaan, pidentää elinikäänsä jne. Tuloksena on niin kutsuttu luonnontieteellinen maailma ja maailmankatsomus. Jälkimmäisen, idealistisen katsantokannan piirissä puolestaan Järjen synty, olemassaolo ja kehitys näyttäytyvät problemaattisempana. Jos Järki on vain ihmisyhteisön ominaispiirre, joka sitten heijastetaan sen ulkopuolelle, mistä voimme koskaan olla varmoja, että sen turvin kyetään tietämään yhtään mitään mistään muusta kuin ihmisten omista asioista? Kaikki mitä ”tiedämme” kaikesta muusta on vain inhimillistä projektiota. Samasta syystä voidaan perustella yhtä hyvin, että kaikki on siis vain ja ainoastaan meitä varten, kuin että olisi parempi olla koskematta mihinkään – eli hyväksytään salaa naturalistinen positio, jossa koskemattomaksi ja kyseenalaistamattomaksi jää lopulta ainoastaan oma ”luonnollinen” olemassaolomme, planetaarinen rinnakkaisuutemme toisten olioiden kanssa. Toisaalta, jos muun eliökunnan alistaminen ja riisto perustellaan naturalistisesti luonnollisilla prosesseilla, on tuloksena aina ihmisen idealistinen, erilleen leikattu positio luomakunnan herrana. Se, mikä molemmissa tapauksissa menetetään, on kosketus, suhde ja erotus, kritiikki ja vapaus asioiden välillä. Vastakkaisuus osoittautuu vain toiseksi nimeksi fuusiolle: kaaos on molempien yhteinen nimittäjä. Moderni subjekti on naturalistinen idealisti ja idealistinen naturalisti, trans-immanentisti, sekasikiö joka näkee itsensä peilistä aina vain yhdeltä, eheältä puolelta. Hyväksymme tämän tilan tänä päivänä normaalina asiaintilana.

Vastasimmepa siis edellä esitettyihin kysymyksiin kyllä tai ei, vastaamme inhimillisen Järjen kannalta aina myöntävästi. Hyväksymme rationaalisen maailman antinomisen järjestyksen, joka yhtäältä koostuu määriteltävien suhteiden loputtomasta verkostosta ja toisaalta on ihmisten itsensä luomaa ja ylläpitämää, heidän valintansa ja vapaan tahtonsa ilmaus. Maailmamme on aina yhtaikaa immanentti ja transsendentti, vaikka kokemuksemme siitä on vuoroin yhtä ja vuoroin toista. Transsendenssi ja immanenssi eivät koskaan kohtaa eivätkä näyttäydy keskinäisessä suhteessa. Kaaosta on juuri suhteen puuttuminen, sfäärien sekoittuminen ja niiden keskinäinen taistelu: yhden alistaminen toiselle. Modernien ihmisten kyky ja mahdollisuus tuon suhteen synnyttäjänä, asettajana, on unohdettu ja sivuutettu. Ihmetyksemme mehiläispesien ja suurkaupunkien edessä on pohjimmiltaan samaa ihmettelyä rationaalisen maailman edessä, joka sisältää sekä mehiläispesät että suurkaupungit. Rationaalisen maailmanjärjestyksen piirissä ylläpidämme kosketusta jonkin muun kuin itsemme kanssa vain lakkaamatta näkökulmaa ja positiotamme vaihtamalla, panematta välttämättä merkille tämän vaihtelun kaoottista, perusteetonta luonnetta. Sama vaihtelu koskee niin henkilökohtaista elämänpiiriämme ja sen valintoja kuin yhteiskunnallista olemassaoloamme ja keskustelua sen ehdoista. Tässä annetussa tilanteessa meistä jokaisesta on tullut oman elämänsä metafyysikko, globaalin maailman titaaninen kannattelija. Ja jokaista meistä uhkaa loppuun palaminen kohtuuttoman taakkansa alla.

Yritykset murtautua maailman piiristä törmäävät sen totaalisuuteen. Mahdollisuus osoittaa ei-inhimillisen Järjen olemassaolo löytämällä se ihmisen ulkopuolelta, luonnosta – esimerkiksi edellä mainittu kysymys poron sisäisestä rationaalisuudesta – on tosiasiallisesti menetetty yhtä nopeasti kuin se on esitetty. Kysymykset ei-inhimillisestä Järjestä kääntyvät väistämättä kysymyksiksi sopeutumisesta, rationaliteetista annetuissa olosuhteissa, joka on jo maailman rakentumisen ja siten inhimillisen Järjen periaate, vaikka se esitettäisiin meille kaikkialla luonnossa vallitsevana periaatteena. Tieteellinen maailmankuva rakentuu laboratorioiden ja niitä ylläpitävien kompleksisten urbaanien järjestelmien suojissa. Samaan aikaan tieteen synnyttämä evidenssi, tieto jonka turvin ihmisen olisi tarkoitus toteuttaa ”luontoaan”, karkaa kaiken kokemuksellisuuden tuolle puolen erottaen ihmisen vain entistä totaalisemmin entisestä ei-inhimillisestä ympäristöstään. Päästäksemme jonkin muun kuin itsemme ääreen, kosketuksiin ei-inhimilliseen ympäristön tai yleensä minkään kanssa, tarvitaan yhä suurempia teknologisia ponnistuksia, yhä enemmän rahaa, ja tuo pääsy on vastaavasti varattu yhä harvemmille.

MAAILMA = LUONTO

Modernin Järjen lopputulos, globaali maailmanjärjestys, merkitseekin, että luonnosta ja maailmasta on tullut yhtä. Globalisaation kritiikki Järjen kritiikin kritiikkinä merkitsee nyt tämän yhtälön kertakaikkista kyseenalaistamista, uudenlaista eron tekoa, joka pyrkii samaan aikaan väistämään entiset metafyysiset vastakkainasettelut ja hierarkiat.

Luonnon ja maailman yhtälö purkaa esiin kaikkeen identiteettiin, loogisimpaankin, sisältyvän julman metafysiikan. Eivätkö aivotutkimus, kognitiotiede, samoin kuin monet ihmistieteet yhdessä niiden nykyisten filosofisten kumppanien, pragmatismin ja fenomenologian kanssa, pyri todistelemaan tätä samaa yhtälöä, kukin omalla tavallaan? Eivätkö ne kaikki pyri osoittamaan meille, ettei ihmisen asiana ole lisätä luontoon mitään vaan ainoastaan imitoida sitä: jatkaa sen prosesseja ja sopeutua niihin, sopeutua jatkamalla, jatkaa sopeutumalla? Eikö juuri sopeutuminen ole luonnollisinta rationaliteettia, luonnon spontaania systeemistä pyrkimystä? Tällaisten argumenttien takana on vakaa naturalistinen usko, että ihminen todella kuuluu luontoon ja että luonto muodostaa kotimme. Jos vallitseva asioiden järjestys on “luonnollinen”, ei sillä ole vaihtoehtoa. Luonto on syntynyt Järjen käsitteenä, potentiaalisena maailmana; maailmallistuminen, globalisaatio, on puolestaan luonnon kohtalo ja päämäärä. Jokainen ajattelutapa, joka samastaa luonnon ja maailman ja ottaa tuon samuuden jonakin annettuna, joka saarnaa ihmisten ja porojen samanarvoisuutta ja olettaa, että ongelmat on ratkaistu uusin eettisin periaattein, ainoastaan edistää inhimillisen Järjen ylivaltaa. Jos olemme aina jo kotonamme, hullu on silloin se, joka ei suostu asumaan. Ja kun kaiken päätteeksi meitä joka tapauksessa odottaa totaalinen häviö (kun aurinko kaukaisessa tulevaisuudessa nielee maapallon), on sekin ”vain luonnollista”, ja ajatuksena tuskin liikuttavampi kuin muisto ammoin edesmenneistä sukulaisista. Globaali hulluus, joka samanaikaisesti takertuu tähän maailmaan ja samaan aikaan hekumoi nihilistisesti sen lopulla, on kuin pahaa unta sitä ajattelevalle, totaalisen Järjen totaalista pimentymistä…

Jopa tämänkaltainen kaikkein yksinkertaisinta laatua oleva Järjen kritiikin kritiikki riittää osoittamaan, kuinka vallitsevan rationaliteetin muoto ei mahdu siihen kokonaisuuteen, johon se teeskentelee sisältyvänsä, vaan että se projisoi harjoittansa tuon kokonaisuuden ulkopuolelle, tuolle puolen, kohti rationaalisen subjektin metafyysistä positiota, virtuaalisen tuonpuoleisuuden tilaa. Samalla kaikki yritykset luonnollistaa maailman järjestys, eli muuntaa tämä paikka kodiksemme, paljastavat poliittisen ja metafyysisen, ideologisen agendansa. Maailman luonnollistaminen johtaa metafysiikan äärimuotoon, jossa transsendenssi muuttuu “ressendenssiksi” (2), äärellisiksi mutta silti absoluuttisiksi jaoiksi olioiden välillä. Globaalin maailmanjärjestyksen pinnalla metafyysiset hierarkiat kääntyvät horisontaalisiksi. Ne toteutuvat globaalin vaihdon verkostoissa geo-poliittisessa hallintana, yhteisessä ajassa ja tilassa siihen tehtävinä absoluuttisina rajauksina ja rajoituksina. Ne vallitsevat meidän ja “heidän”, meidän ja “niiden” välillä riippumatta siitä, ovatko “he” tai “ne” ihmisiä tai eivät. Samalla, kun tunnustamme kyynisen uskomme “tämänpuoleisuuteen”, voimme vain toivoa löytävämme itsemme ”tuolta puolen”, parempien, etuoikeutetumpien, varallisempien, sivistyneempien joukosta, eli niiden jotka elävät loppujen kustannuksella. Koska näin saavutettu absoluutti, maailma, on samalla riippuvainen omista äärellisistä ja materiaalisista ehdoistaan, epätasa-arvon tiloista ja padoista jotka niitä ylläpitävät, ei hierarkia ole koskaan turvattu vaan se on ansaittava joka hetki uudestaan ja muiden kaltaisten kustannuksella. Samalla saavutetut tuonpuoleisuuden tilat ja onnenhetket ovat vain virtuaalisia.

(2) Idea “Resendenssiin” on saatu Martin Heideggerin kirjeestä Ernst Jüngerille Zur Seinsfrage vuodelta 1955.

Järjen kritiikin kritiikki on paljastanut modernin rationaalisen maailman voitot kaaoksesta pinnallisiksi, suhteellisiksi, tilapäisiksi ja väliaikaisiksi. Jokainen maailma muodostaa oman sfäärinsä sisään sulkeman merkitysten kokonaisuuden, globuksen, joka ruokkii ja ylläpitää itseään samalla kaaoksella, jota se vastustaa, jonka se sulkee ja eristää ulkopuolelleen. Mutta tätä tosiseikkaa, johon jokainen kansalainen maailmassa törmää joka päivä, ei yksikään maailmanjärjestys saata tunnustaa – oli kysymys sitten kansakunnasta, valtiosta tai globaalista valtioiden liitosta. Erehtyminen saattaa olla inhimillistä, mutta kaaoksen inhimillistäminen antamalla sille maailman muoto on hirviön luomista. ”Meidän maailmamme” on suurin ja kauhistuttavin kaikista valheista! Meidän maailmamme ovat pikemminkin kolossaalisia avaruusaluksia, jotka kuljettavat matkustajiaan kohti tuhoa. Tuhon väistämättömyys johtuu aluksista itsestään, niiden tavasta sitoa matkustajansa yhteen, ei ketjuin vaan turvavöin, yhteisen turvallisuuden ja mukavuuden nimissä! Totuus New Yorkin terrori-iskuista on totuus ressendentistä maailmanjärjestyksestä. Jos jokainen pyrkimys absoluuttiin tuottaa oman romahduksensa, on silloinkin halpamaisinkin salaliittoteoria valitettavasti oikeilla jäljillä! Kaikki perustuu salaliittoon, jonka subjekti solmii itsensä kanssa: olen olevinani sama ja identtinen, siis tällä puolella, vaikka olen koko ajan eri ja toisella puolella! Samasta syystä kritiikin kritiikki merkitsee tänä päivänä ennen kaikkea maailman kritiikkiä. Se ei vaadi enää ”parempaa maailmaa”, kehitystä tai utopioita, vaan vapautta maailmasta, kaikista annetuista olosuhteista. Se pyrkii maailman tuolle puolen, ei “toiseen maailmaan”, vaan tilaan, jossa yhteisiä maailmoja ei enää olisi eikä uusia enää rakennettaisi!

POIS MAAILMASTA!

Globalisaation kritiikki ja vastustaminen, joka ei tyydy vain oletetun aiemman maailmanjärjestyksen säilyttämiseen tai nykyisen parantamiseen, yhtyy kritiikin hengen herättämänä ei-inhimillisen Järjen vaatimukseen. Ei-inhimillinen Järki näyttää Järjen rajat ihmisen keinona päästä kosketuksiin muun kuin itsensä, ei-inhimillisen kanssa. Tällaisessa vaatimuksessa ei silti ole mitään irrationaalista. Järjen tuolle puolen ihminen ei voi astua, sillä Järki itse merkitsee juuri ihmisen kykyä siirtyä tuolle puolen, kykyä transsendenssin ja immanenssin väliseen erontekoon, mutta Järki voi kritiikin hengen varassa luopua totaalisuusvaatimuksestaan, maailman vaatimuksestaan, perustan vaatimuksestaan, ja käydä läpi muodonmuutoksen. Emme voi alkaa puhua toista kieltä, sillä arkipäivämme nojaa Järkeen ja on sen logiikan kyllästämää. Voimme ainoastaan yrittää käyttää Järkeämme jollakin uudella ja toisella tavalla, tavalla joka samanaikaisesti neutralisoi sen absoluutin ja totalisoivan, kaiken nielevän voiman. Yhtäältä meidän tulisi olla äärellisempiä, toisaalta emme saisi langeta tämänpuoleisuuden ja sen julmien lohdukkeiden ansaan. Olisi pidettävä kiinni Järjen radikaaliudesta, sen kumoavasta voimasta, ja silti estettävä itseämme rakentamasta uutta, entistä tuhoisampaa utopiaa. Kuinka siis tehdä ja olla tekemättä yhtaikaa?

Jos Järki todella kykenee rakentamaan avaruusaluksia, silloin looginen johtopäätöksemme kuuluu: jokaiselle oma avaruusalus! Jos kerran Järki ottaa mittaa itsestään tyhjyyttä, kuolemaa, kaaosta vasten, on näistä kaikista tehtävä yhteisiä asioitamme! Järjen demokratisoitumisen ei tarvitse tarkoittaa vain demokraattista järkeä, porvarillista subjektia, vaan Järjen loputonta uusjakoa. Uusien maailmoiden ja kotien sijasta meidän olisi oltava kyllin rohkeita vaatiaksemme uudenlaista kodittomuutta, joka ei perustu puutteeseen maailman sisällä, vaan kohdatun tilan maailmattomuuteen. Tyhjyydestä, perusteettomuudesta, kuilusta, jotka tähän asti ovat merkinneet vain joko kollektiivisen vieraantuneisuuden tiloja tai yksilöllisen autenttisuuden mystisiä ekstaaseja, on tultava yhteisiä ja julkisia asioita. Moderni mystiikka on kavallettava, moderni vieraantuneisuus on myönnettävä tilana jota ei voi ”vähentää”. Tällaisen tilan kohtaaminen täyttää kokijansa uudenlaisella pelolla ja rohkeudella.

Maailmattomuus, joka näin kohdataan, ei ole varattu vain poikkeusyksilöille tai poissuljetuille massoille, vaan se on dimensio, joka avautuu kaikkien niiden kesken, jotka eivät löydä kotiaan globaalista maailmasta eivätkä lopulta edes kaipaa tai etsi sitä. Heidän pelkonsa ei ole enää sitä pelkoa, jota käytetään ihmisten hallitsemiseen yhteisissä maailmoissa, kansallisvaltioissa ja niiden liitoissa. Ne oikeuttavat perustan vaatimuksensa perustan puuttumisen uhalla, kaaoksen uhalla, joka on yhtä totaalinen kuin se maailma, jonka on tarkoitus suojella ihmisiä tuolta uhalta. Heidän huolensa ei ole maailman huolta, joka pyrkii vain varmistamaan olemassaolonsa jatkuvuuden ja tulevaisuuden annetulla tavalla. Heidän toivonsa ei ole maailman toivoa, jonka mukaan onni on saavutettavissa, kunhan vain jokainen hyväksyy saman maailman ja elää saman Järjen huomassa, kosmopoliittiseen tyyliin, poliksessa joka on ottanut kosmoksen mittasuhteet. Tätä on globalisaation henki ja järjestys, jonka ei-inhimillisen järjen kritiikki haluaa nyt hajottaa osatekijöihinsä.

Ne, jotka vastaavat ei-inhimillisen Järjen kutsuun, tai ne, jotka se ottaa valtaansa, astuvat kaaoksen tasalle, tunnistavat sen yhdessä jaettavana ja kohdattavana dimensiona. Samalla hetkellä kun maailma katoaa, eli kun se menettää merkityksensä, katoaa myös luonto maailman vastakohtana. Paluuta mihinkään entiseen ei ole; on vain askel kohti tyhjyyttä, joka voidaan ottaa vain yhdessä. Ne jotka ottavat sen tulevat tällöin todella trans-immanenteiksi, eli he ottavat vihdoin vastuun transsendentin ja immanenssin suhteesta – siitä mistä alusta asti on ollut kysymys! Pelko, joka tällöin kohdataan, on planetaarista. Planetaarista pelkoa tunnetaan toisen vuoksi, ja itsen vuoksi vain siinä määrin kuin olen toiselle toinen, erillinen olio tai ruumis, tai planeetta. Tuo tunne ei enää liittoudu kuoleman pelon kanssa, joka on aina yksilön pelkoa ja joka liittyy tunnustamattoman ja valheelliseen lupaukseen/toivoon päästä täältä pois (siis jonnekin muualle, parempaan maailmaan). Planetaarisuus ei tyydy mittasuhteisiin: se ei ole suurempaa tai pienempää. Planetaarisuus operoi partikkeleilla ja niiden välisillä voimilla. Avaruuden syvyydessä ei ole subliimeja rajoja, joita voisi tavoitella, eikä kokoavaa horisonttia. Universumi itse on vain olio, partikkeli, muiden joukossa! Myös sitä kohtaan voi tuntea sääliä. Avaruusmatkailun avain ei valonnopeuden saavuttamisessa vaan menemisessä nopeuden tuolle puolen.

Sfäärien sekaannus, tapahtuma joka avasi modernin ajan, merkitsi myös elämän ja kuoleman rajan sumentumista. Kaikesta uskontojen tarjoamasta nostalgiasta huolimatta tästäkään tilasta ei ole enää paluuta entiseen. Meidän olisi opittava elämään kuoleman kanssa epätraagiseen tapaan, mikä merkitsisi, ettemme enää tekisi kauppaa kuoleman kanssa, laskisi sen (oman tai toisen kuoleman) varaan, ja kääntäisi sitä siten oman olemassaolomme perustaksi. Olisi jo aika myöntää, että elämämme häilyvyys on luonteeltaan hyvin erilaista kuin muinaisten ihmisten. Tähän olemme tähän mennessä hädin tuskin pystyneet. Tosiasiassa me emme enää valita elämän lyhyyttä vaan sen loputtomuutta, samoin kuin kuoleman loputtomuutta: sekaannuksen tilaa joka tulisi kohdata erityisen kärsivällisesti ja tarkkaavaisesti. Kuoleman leviäminen yhteisen elämämme alueelle, hoitokulttuuri, on aikamme tunnusomaisinpia piirteitä! Totisesti se seikka, että täältä ei ole ulospääsyä, ettei edes kuolema takaa helpotusta ja että olemme enemmän tai vähemmän kuolleita koko ajan, on jo riittävä syy vaatia pakoa maailmasta, joka taistelee kuolemaa vastaan muiden kuoleman kustannuksella!

Maailmattomuutemme keskellä, asioiden moninaisuuden ja heterogeenisyyden keskellä, tunnistamme jälleen tarpeemme yksilöllisiin ja kollektiivisiin maailmoihin, kodin ja yhteiskunnan tarpeen, tarpeen perustaa ja pystyttää, instituoida. Mutta samalla on mahdollista myös tunnistaa tarpeittemme äärellisyys, instituutioidemme keinotekoisuus ja niiden inhimillinen luonne: jokainen meistä muodostaa oman maailmansa, välttämättä tilapäisen mutta silti absoluuttisen, ilman yhteistä maailmaa. Järki hajaantuu; siitä tulee oman hajaantumisensa periaate eikä mikään saata enää yhdistää sitä. Järki ei sijaitse enää kaiken takana, perällä, perustassa, ei ylhäällä eikä alhaalla, vaan välissä – immanenssin ja transsendenssin välillä, rajalla joka yhtaikaa yhdistää ja erottaa meitä toinen toisistamme muodostaen yhteisen asiamme. Tästä lähtien jonkin ei-inhimillisen asian olemassaolo, esimerkiksi katajan, ei ole meille enää arvoitus; pikemmin se ihmettelee yhtä lailla kuin me omaa olemistaan. Kasvit eivät kasva luonnossa. Ne ulottavat juurensa tyhjyyteen.

Tästä lähtien ne jotka kuulevat ei-inhimillisen Järjen kutsun, ne jotka ymmärtävät sen tarpeen ja suuntaavat kohden maailmattomuutta, voidaan ymmärtää erilaisina tilapäisinä absoluutteina (3) : tyhjinä ja yksinäisinä entiteetteinä, monadeina tai planeettoina, joiden totaalinen ja ääretön luonne ei ole ristiriidassa niiden äärellisen, suhteellisen ja osittaisen, ruumiillisen luonteen kanssa.

(3) Tässä manifestissa kehitelty idea “tilapäisestä absoluutista” on peräisin Harry Martinsonin esseestä Stjärnsången vuodelta 1938 (julkaistu viimeksi teoksessa Kring Aniara, Stefan Sandelin (toim.), Södra Sandby: Vekerum 1989). Esseessään kirjailija esittää kysymyksen runouden mahdollisuudesta suhteessa modernin luonnontieteen, erityisesti astrofysiikan tuloksiin. Sikäli kuin nämä tulokset ylittävät inhimillisen kokemuksen ja kuvittelukyvyn, eivätkö ne myös kompromettoi runollisen inspiraation voiman, joka on sidottu ihmiskieleen ja sen ilmeisen kapeisiin esittämisen muotoihin? Martinsonin mukaan runous voi ansaita uskottavuutensa tarkastelemalla tuotoksiaan ”tilapäisinä absoluutteina” (provisorisk absolut), samaan aikaan redusoituina mutta äärettöminä perspektiiveinä, jotka kytkevät meidät universumiin juuri rajallisuutemme ansioista, ei siitä huolimatta.

Tilapäisen absoluutin ruumiillisuus tarkoittaa vähintään sitä, että absoluutti synnyttää rajan sisä- ja ulkopuolensa kanssa ja muodostaa yhtaikaa kokemuksen omasta rajallisuudestaan. Ulkoapäin tilapäinen absoluutti on kuin itse teossa tavoitettu Järki, joka samalla hetkellä paljastuu ei-inhimillisessä sitoutuneisuudessaan, äärellisessä äärettömyydessään, äärettömässä äärellisyydessään. Kun tunnistamme jonkin tai itsemme tilapäiseksi absoluutiksi, emme ole enää yhteiseksi kuvittelemassamme maailmassa vaan Rajalla, ei-missään, maailmojen syntyalueella – ja aina jo selvittelemässä välejämme asioiden kanssa.

Sisäisesti tilapäinen absoluutti on puolestaan aina tyhjä. Tilapäinen absoluutti on ihmiskokemuksen perustava muoto, Järki jonka kokemuksemme antaa eri tavoin mutta lakkaamatta kaikelle kohtaamalleen tai tuottamalleen. Kaikki näyttäytyy sille järkevänä, sen itsensä muotoisena, samaan aikaan kun se itse muuttaa koko ajan muotoaan. Jotta absoluutti voisi muuttaa muotoaan ja jotta se lakkaisi olemasta kaikkien kaikkeuksien kaikkeus, on sen itsensä oltava tietyllä tavalla tyhjä. Sillä ei ole muuta sisältöä kuin oman tyhjyytensä muoto, se erityinen tapa jolla se ottaa vastaan olioiden moninaisuuden ja jonka mukaan ne täyttävät sen. Jokainen tilapäinen absoluutti avaa rajatun ja määrätyn mutta loputtoman perspektiivin, horisontin suhteessa siihen mikä sitä ympäröi. Ympäröimällä asioita se esittää asiat ympäristöinään. Kaikki mikä tulee tuon horisontin sisään, tulee sen tuolta puolen.

Kokemuksen tyhjyys merkitsee äärimmäistä passiivisuutta sen suhteen minkä suhteen se on tyhjä. Kaiken sisältönsä, kaikki merkityksensä kokemus saa itsensä ulkopuolelta. Se on siis tässä mielessä äärellinen. Tilapäisenä absoluuttina kokemus lainaa asioille omimman muotonsa, mikä merkitsee että se täyttää itsensä niiden olotavalla lisäämättä siihen muuta kuin oman vastaanottonsa tavan, alttiutensa, joka on osa sen ruumiillisuutta. Tästä seuraa että myös asiat itse muuttuvat tilapäisiksi absoluuteiksi tai ne kohdataan sellaisina. Kun asia täyttää tilapäisen absoluutin, se täyttää sen läpikotaisin mutta määrittelemättä sitä, jättäen sen koskemattomaksi mutta saattaen samanaikaisesti meidät ja meidän planetaariset ruumiimme kosketuksiin toinen toistemme kanssa.

Tilapäiset absoluutit toimivat mediumeina, alustoina ja aluksina, maailmattomuuden kohtaamiseen, jakamiseen ja tutkimiseen. Niiden avulla ja varassa on mahdollista asua vailla yhteistä maailmaa, kohdata ääretön, ei-inhimillinen universumi, mitata sitä, opiskella sitä ja huolehtia siitä tekemättä sille, toinen toisillemme ja itsellemme, liikaa väkivaltaa. Tässä mielessä tilapäinen absoluutti voitaisiin ymmärtää myös hyper-mimeettisenä tai radikaali-fenomenologisena instanssina. Se on tietoisen havainnointitapamme oudoin muoto, joka kaikkein tutuimmissa ja yleisimmissä muodoissaan, intuitiona, tilana ja aikana, täyttää ihmiskokemuksen sillä mitä se ei ole, ja täyttää sen samanaikaisesti myös hämmästyksellä. Tilapäinen absoluutti koostuu varastoidusta intuitiosta, mikä merkitsee että se muistaa mistä se on peräisin ja samasta syystä tietää sen a priori. Kun tilapäinen absoluutti täyttyy jälleen, se samanaikaisesti toistaa vierasperäisyytensä, muistaa sen ja muistuttaa siitä itseään. Koska tuo muisto on tyhjä, jokainen sisältö joka voi täyttää sen saa alkuperän muodon: se ilmenee jonakin vierasperäisenä, yhtaikaa läheisenä ja kaukaisena. Se on syntymisen kokemus jonka tilapäinen absoluutti käy läpi yhä uudestaan sisältönsä mediumissa. Tästä syystä tilapäinen absoluutti ei myöskään kohtaa mitään ilman tiettyä kiitollisuutta ja nautintoa. Toimeliaisuutemme ja tekniset taitomme, se mitä me ihmiset osaamme, rajoittuu kykyymme rakentaa tällaisia instansseja, avata ja ylläpitää erilaisia tyhjiä tiloja, jotka sekä suojelevat meitä että avaavat pääsyn jonkin luo.

Tilapäisissä absoluuteissa ei lähtökohtaisesti ole meille mitään vierasta, vaan kysymys on jo olemassaolevan ja toimivan rationaliteettimme uudelleenymmärtämisestä, kokemuksen kokemuksesta. Kyseessä voi olla havainnointilaite, taideteos, esitys tai ohjelma, tieteellinen tai sosiaalinen koejärjestely, harjoite, rakennus, viljelmä, alus, tutkimusretki, rituaali, meditaatio, seksuaalinen akti tai vain jokin mieleen jäävä hetki. Mutta meidän ei suinkaan tarvitse tyytyä jo olemassa oleviin rationaalisuuden medioihin. Voimme myös oppia suunnittelemaan niitä itse, keksimään niitä tarpeittemme ja kiinnostuksemme mukaan ja ehdottamaan niitä yhteisiksi käytännöiksi. Tilapäiset absoluutit ovat keino löytää ja ne on tarkoitettu löydettäviksi – yksin ja yhdessä. Tilapäiset absoluutit ovat kokemuksen ulkoistunut muoto, joka on kaikkien ulottuvilla. Niiden kautta jokaisella on oikeus ja pääsy tietoon ja kaikki tieto tulisi toisaalta voida palauttaa kokemukseen, eli tilapäisen absoluutin muotoon. Jokaista ihmistä tulisi rohkaista ja auttaa tyhjentämään maailmansa ja antamaan sen jakautua tilapäisten absoluuttien moninaisuudeksi.

Tilapäisenä absoluuttina kykenen tarkastelemaan olemassaoloani elossapysymisen ja yksinäisyyden näkökulmasta ilman että teen kummastakaan yksityistä ja henkilökohtaista asiaa, siis pelotta. Vaikka olemme tilapäisinä absoluutteina absoluuttisen erillään toinen toisistamme, yksinäisyytemme on erilaista kuin se yksinäisyys ja avuttomuus jota subjekti kokee maailmansa keskellä. Se mitä jaamme ei ole yhteinen maailma ja siitä seuraava kuolemanpelko vaan outo ja ennakoimaton ei-kenenkään-maa, joka samaan aikaan on sekä viidakko että raunio, kaaoksen maailma. Tässä tilassa yksinäisyys on olioiden yhteinen asia: kuinka kannatella sitä, kestää sitä, kumoamatta sitä jonkin valheellisen yhteisön, maailman, nimissä? Se, mitä me ihmiset jaamme ja mikä on meille yhteistä, on ei-inhimillistyneen Järjen muoto: kokemuksemme muuntautuva tyhjyys sekä sen piiriin tulvivien asioiden loputtomuus ja monitahoisuus. Samasta syystä, koska tilapäiset absoluutit ovat itsen toiselle menettämisen muotoja, voimme kommunikoida ne jäännöksettä toinen toisillemme, jakaa ja vaihtaa niitä keskenämme. Yhteistä on niin ikään vapaan valintamme valita juuri tämä Järjen muoto ja pitää siitä kiinni ilman että mikään kohtalo pakottaa meitä siihen. Tilapäiset absoluutit eivät muodosta perimmäistä totuutta, joka ihmisten tulisi ymmärtää, vaan hätäuloskäyntiä, jonka Järki avaa itselleen paetakseen raunioituvaa maailmaa.

Tilapäisiä absoluutteja ei kokoa yhteen mikään ne ylittävä absoluutti. Absoluuttien välillä ei ole erimielisyyttä, vain erilaisuutta. Vaikka absoluutit ovat yhteismitattomia, ne tarvitsevat toinen toisiaan, koska niiden yhteismitattomuus on samalla jotakin äärellistä: ne jakavat maailmattomuuden tilaa. Ne voivat oppia mitä ne ovat ja ylläpitää itseään vain toinen toistensa kautta. Tästä syystä niiden yhteismitattomuus on niiden yhteinen asia ja lähtökohta kaikelle neuvottelulle tai kiistelylle niiden välillä. Tästä lähtien yhteisten tilojen rakentaminen ja avaaminen on tietoinen instituution akti. Instituutiot tulisi ymmärtää tilapäisten absoluuttien yhdistelminä, ihmisten välisinä yhteisinä keinoina kestää ja jakaa maailmattomuutta. Jokainen instituutio asettuu immanenssin ja transsendenssin rajalle antaen niiden väliselle suhteelle jonkin yhteisen ja kestävän ilmauksen ja merkityksen. Jos tilapäiset absoluutit ovat avaruusaluksia, ovat instituutiot avaruusasemia. Samalla kun ymmärrämme että maan ulkopuolinen järki löytyy meistä itsestämme, avaruutta luotaavat teleskoopit paljastavat uskonnollisen luonteensa: temppelit ovat olleet aina observatorioita ja observatoriot temppeleitä.

Instituutioiden synnyttäminen on mahdollista myös kriittisen hengen varassa. Samalla kun Järki luopuu perustan vaatimuksesta, se luopuu itsestään instituutioiden perustana. Ihminen on aina instituoinut paremman puutteessa. Instituutio on ihmisen äärellisyyden tunnustus, keino kestää omaa äärellisyyttään. Tilapäisten absoluuttien järjestyksessä myös instituutiot kelluvat; ne saavat aikaan putoamisen väliaikaisen keskeytymisen; ne rakentuvat rauniolle. Se mikä pitää niitä koossa ja estää niitä putoamasta on yhteinen intressi osanottajien välillä, kritiikin henki, hajaantuneen Järjen voima. Instituutioissa tilapäisiä absoluutteja tarkastellaan ja kohdellaan tilapäisinä absoluutteina, niiden olemisen tavan ja tarpeiden mukaan. Instituutio kommunikoi tilapäisille absoluuteille niiden tavan osallistua transsendenssin ja immanenssin välisen suhteen rakentamiseen ja (uudelleen)artikulointiin. Tilapäiset absoluutit lepäävät instituutioissa. Instituutio keskittyy aina johonkin jaettuun tapaan kohdata asioita rakentaen tai purkaen, ylläpitäen tai kehittäen noita tapoja. Voimme elää ja liikkua samaan aikaan lukuisissa instituutioissa tarvitsematta mitään super-instituutiota, valtiota tai maailmaa, joka kokoaisi ne yhteen.

Jokainen maailman järjestys, Järjen totaliteetti, merkitsee instituutiota joka kätkee institutionaalisen luonteensa. Se sulauttaa eri maailmat yhteen, sulkee ne yhteisen absoluutin sisään ja muuntaa osanottajansa alaisikseen, subjekteiksi. Jokainen yritys tuottaa fuusio äärellisten absoluuttien välille jonkin yhteisen perustan nimissä on metafyysisen väkivallan teko. Se ei kohdistu vain maailman alamaisiin, subjekteihin, vaan käy myös kaiken sen kimppuun, joka ympäröi tuota maailmaa ja jonka se sulkee ulkopuolelleen. Maailma valitsee aina jäsenensä ja kannattajansa. Samassa määrin kuin synnytetty fuusio tuottaa inhimilliseksi olettamansa ja nimeämänsä ulottuvuuden, se kätkee, sisäistää tai sulkee ulkopuolelleen ei-inhimillisen tilan, ajan, olemisen, jota se samalla tietäen tai tietämättään riistää. Maailmaa rakentava toiminta levittää kaaosta laajentamalla lakkaamatta takapihaansa, kaatopaikkaa, jättömaata tai siirtomaata, outoa planeettaa, joka laajetessaan syö vähä vähältä maailman vaatimaa tilaa ja aikaa. Siksi jokainen maailma on jo syntyessään raunio.

Tilapäiset absoluutit tarjoutuvat nyt korvaamaan subjektin ja hänen maailmansa. Ei-inhimillisen Järjen käyttö saa meidät ymmärtämään, että jokaisella absoluutilla on rajansa jonka toinen puoli on konstitutiivisesti tuntematon ja jolla on yhtä monta toista puolta kuin on tilapäisiä absoluutteja. On vain asioita; on toisia äärellisiä absoluutteja joita ei voi millään keinoin jakaa inhimillisiin ja ei-inhimillisiin. Kun kohtaamme toisen olennon tilapäisen absoluutin välityksellä, kohtaamme sen toisena tilapäisenä absoluuttina, kaltaisenamme kaaoksen asukkaana. Tilapäinen absoluutti kohtaa ja ymmärtää toiset asiat itsensä kautta ja itsensä toisten asioiden kautta. Sillä ei ole muuta sisältöä kuin kohtaamansa. Siksi tilapäisiin absoluutteihin uskominen on perustavinta uskoa: uskoa toisiin. Se on tapa kohdata kivi, kasvi, eläin, alkeishiukkanen ja tähtigalaksi jonakin kaltaisenamme ja neuvotella niiden kanssa palauttamatta niitä tapaamme inhimillistää kaikki. Se on tapa perustaa olioiden välille radikaali kaltaisuus, kaiken identiteetin ja representaation tuolla puolen. Se mitä tällöin kohdataan ei ole sama, vaan asioiden vierasperäinen moninaisuus, joka tilapäisten absoluuttien mediumissa voidaan tavoittaa tuhoamatta noita asioita ja ilman että ne tuhoavat meitä. Tämä on tulosta ei-inhimillisen Järjen työstä, joka ei enää pyri omistamaan ja/tai palvomaan “Toista”, joka ei enää pyri sulkemaan sitä maailmansa sisä- tai ulkopuolelle, vaan pyrkii siihen että asiat saisivat kohdata toisensa, ilmaista itsensä toinen toisilleen ja selvitellä välinsä keskenään vailla muuta tuomaria kuin keskinäisen kritiikin henki.

Mikään niistä asioista jotka tämä manifesti kutsuu esiin – Järjen kritiikin kritiikin loppuunvieminen, maailman ja subjektin purkaminen tilapäisten absoluuttien avulla – ei saavuteta välittömästi, yhdellä kertaa eikä yhtaikaa. Muodonmuutos jota tässä kuvataan vaatii toistoa ja harjoitusta, tekniikkaa ja menetelmiä. Se vaatii sekä henkilökohtaista että poliittista tahtoa ja toimintaa sekä uudenlaisia instituutioita, jotka yhdistävät henkilökohtaisen ja poliittisen samaistamatta niitä. Instituution muodot ja tekniikat olisi voitava jakaa, yleistää ja vapauttaa maailman rakentamisen palveluksesta. Kaikki tässä manifestissa kuvattu ja vaadittu on jo tapahtumassa, toteutumassa. Tämän manifestin tarkoitus on antaa ääni muutokselle, eli kritiikin hengelle itselleen: kuinka kaikki tuo tapahtuminen ja toiminta muuntaa perustavimpia kokemuksen rakenteita ja kuinka puolestaan tuon muutoksen ymmärtäminen voi auttaa ja tukea meitä pyrkimyksissämme olioiden keskinäiseen vapautumiseen. Globaali aika on samaan aikaan myös avaruusaikaa. Nämä kaksi aikaa eivät käy yhteen.

Esa Kirkkopelto
Helsingissä, marraskuu 2012

Julkaistu englanniksi “Provisional Absolutes. The Second Manifesto for Generalized Anthropomorphism”, teoksessa Laura Cull & Will Daddario (toim.) “Manifesto Now! Instructions for Performance, Philosophy, Politics”. Intellect. Bristol, UK / Chicago, USA, 2013, s. 196–210.

Harjoitteluperiaatteet

Harjoittelu tapahtuu ryhmässä.

Harjoittelu on jatkuvaa, säännöllisesti toistuvaa ja irrotettua esityksen tuottamisesta. Haluttaessa se voidaan kytkeä erilaisiin esityksiin.

Harjoitteet muodostavat itsessään aina oman esityksensä. Harjoitteiden yhdessä seuraaminen on osa harjoittelua.

Harjoitteiden aiheina ovat muodonmuutokset, vierailut muuntuneissa ja/tai ihmiselle vieraissa olo- ja kokemusmuodoissa, ”toisissa tiloissa”.

Harjoitteet perustuvat erilaisiin itse keksittyihin tekniikoihin. Tekniikat voivat ottaa vaikutteita eri traditioista ja metodeista, mutta ne eivät perustu mihinkään ennalta olemassa olevaan oppiin. Toiminnan yhtenä tavoitteena on keksiä uusia ja uudenlaisia harjoitteita.

Tekniikoissa otetaan huomioon muun muassa mielikuva, ruumiin asento ja liike, hengitys, ääni sekä suhde toisiin ruumiisiin, tilaan ja aikaan. Kun tekniikka harjoitteen päättyessä puretaan, harjoitteen synnyttämä kokemus purkautuu. Tekniikan purku on osa tekniikkaa. Harjoitteiden tuottamat tilat eivät voi ”jäädä päälle”.

Harjoitteita on monia ja monenlaisia. Variaatio ja vertailu eri harjoitteiden välillä synnyttää ymmärrystä kokemusten syntymisen tekniikasta.

Harjoitellaan sisä- tai ulkotilassa, mieluiten joustavassa asussa ja ilman kenkiä.

Harjoittelua edeltää lyhyt yhteinen lämmittely. Lämmittelytapa vaihtelee tarkoituksenmukaisesti. Lämmittely toimii siirtymänä itse harjoittelutilanteeseen.

Harjoitteet toteutetaan seuraten kaikille yhteistä ohjeistusta. Jokainen sovittaa ohjeistetun tekniikan omaa kuntoaan, ruumiinrakennettaan ja mielialaansa vastaavaksi.

Harjoitteen kaari koostuu tilaan menosta, tilan ylläpidosta ja vahvistamisesta sekä tilasta poistumisesta. Harjoitteen kesto (keskimäärin 8-12 minuuttia) sovitaan ennen harjoitteen alkua.

Harjoite aloitetaan, tehdään ja lopetetaan yhdessä. Harjoite ei pääty ennen kuin on yhdessä todettu ja varmistettu että kaikki ovat palanneet tilasta. (Harjoitteen voi kuitenkin kukin keskeyttää halutessaan ja muita häiritsemättä siirtyä katselemaan.)

Harjoitteluun kuuluu keskustelu, jossa vertaillaan harjoitteen synnyttämiä kokemuksia. Keskustelun perusteella harjoituksen ohjeistusta tarkennetaan ja rakennetta kehitetään.

Harjoitteen tekoa ei arvoteta eikä arvostella. Ulkoista ohjausta tarjotaan vain pyydettäessä. Kukin pyrkii samaan harjoitteen ”toimimaan” omalla kohdallaan. Harjoite toimii silloin kun se tuottaa paitsi tietoa harjoitteen kohteena olevasta olo- tai kokemusmuodosta myös nautintoa. Harjoitteet ovat niin yksinkertaisia että periaatteessa kuka tahansa voi niitä tehdä. Jos jonkin harjoitteen tekeminen tuottaa vaikeuksia, voi tehdä jonkin toisen harjoitteen.

Harjoitteen toistaminen on osa harjoittelua. Toisto syventää ja muuntaa harjoitteen synnyttämää kokemusta. Harjoitteet eivät tule valmiiksi. Toisto synnyttää myös ymmärrystä siitä mitä harjoite merkitsee harjoittelemisena, toimintana ja mahdollisena elämäntapana.

Harjoittelu on yhdessä tapahtuvaa muuttumista.

Toisissa tiloissa -kollektiivin toimintaa tukevat Taiteen edistämiskeskus ja Helsingin kaupunki.

Kuva Mika Elo